Reppu selkään ja kohti koulutuksen polkua

(Julkaistu Suomenmaassa 12.8.2014)


Uusi reppu, teroitetut kynät, pieniä perhosia vatsassa. Näinä päivinä ensi kertaa koulutielleen käy yli 60 000 ekaluokkalaista. Turvallista matkaa ja oppimisen riemua heistä jokaiselle!

Ekaluokasta alkaa koulutuksen polku, jonka varrelta pitäisi poimia oppi ja osaaminen elämää varten. Suomen kaltaisen pienen kansan toivo on osaavissa ihmisissä. Jos ekaluokka on polun alku, loppukäänteissä se puolestaan tarkoittaa huippuyliopistoja ja puitteita innovaatioille.

Suomalainen kiitelty koulujärjestelmä on nojannut ennen muuta kahteen peruspilariin: laadukkaaseen opettajankoulutukseen sekä koulutuksen tasa-arvoon, erityisesti alueellisesti. Näiden turvaaminen jatkossakin on koulutuspolitiikkamme kulmakivi ja tärkein tehtävä.

Julkisen talouden ahdingon vuoksi kumpikin peruskivistä on uhattuna. Kuten Helsingin Sanomatkin (11.8) pääkirjoituksessaan toteaa: "Eriarvoistuminen ei etene hyppäyksin. Se etenee pienin askelin kumuloitumalla". Lehti nostaa aivan oikein esiin huolen siitä, että eri kuntien säästölistoilla koulutusta, erityisesti peruskoulua kohdellaan eri tavoin. Osa kunnista on halunnut suojella opetusta säästötoimilta, osa ei. 

Kuntapäättäjiltä kaivataan tässä ajassa suurta viisautta tehdä arvovalintoja, jotka katsovat tulevaisuuteen. Satsaukset peruskouluun ja sitä edeltävään varhaiskasvatukseen maksavat itsensä taatusti takaisin moninkertaisesti. Paljon voidaan niissäkin varmasti vyötä kiristää, mutta opetuksen laadusta en olisi valmis tinkimään. Siitä taas pitävät huolen opettajat, jotka saavat riittävästi täydennyskoulutusta vaikkapa muuttuviin ajan haasteisiin suhteessa teknologiaan ja toisaalta riittävä kouluavustajien määrä, joka puolestaan takaa työrauhan erilaisten oppijoiden arkitodellisuudessa.

Kataisen hallituksen ohjelmassa oli tavoitteena tehdä Suomesta maailman osaavin kansa vuonna 2020. Kunnianhimoisen päämäärän tueksi hallitus listasikin liudan uudistuksia, joita se aikoi kaudellaan toteuttaa koulutuksen eri asteille. Niistä suurimman haloon on saanut aikaan toisen asteen koulutuksen aloituspaikkojen leikkaus, joka on eriarvoistunut kouluttautumisen mahdollisuuksia eri puolilla maata. 

Suurista tavoitteista vain harva on toteutunut. Erityisen harmissani olen siitä, että vuosikymmeniä odotettu päivähoitojärjestelmämme uudistus, varhaiskasvatuslaki on jäänyt huonon valmistelun ja keskinäisen riitelyn jalkoihin. En ole lainkaan varma, saako opetusministeri Kiuru tuota uudistusta valmiiksi.

Entisten keskeneräisten uudistustavoitteiden lisäksi Stubbin uusi hallitus listasi niitä koulutuksen alalle vielä lisää - nyt on vain mahdoton sanoa, pitävätkö vanhat tavoitteet myös edelleen paikkaansa? Yritetäänkö niitä viedä eteenpäin? Stubbin paperissa koulutuksen osalta noteerataan lähinnä vain sosialidemokraattien hellimä oppivelvollisuusiän korotus ja niin ikään SDP:n valtiovarainministerin ehdotus remonttirahastosta, josta jaettaisiin varoja homekoulujen korjaamiseen.

Rinteen remonttirahasto on toistaiseksi täysin hahmottumaton ja herättää kuntakentällä epäilyjä. Oppivelvollisuusiän korottamista taas en ole kenenkään koulutusalan ammattilaisen kuullut kannattavan. Hallituskin tuntuu siitä edelleen riitelevän.

Pahan ilman linnuksi ei tarvitse heittäytyä, mutta pieni pelko mielessäni vaanii siitä, että SDP opetusministerisalkullaan huolehtii loppukaudesta lähinnä tuon oppivelvollisuusiän nostosta vaikka väkisin ja muut tärkeät uudistukset jäävät odottamaan tulevaa hallitusta. Se siitä osaavimmasta kansasta 2020. Näin ei saisi olla. Toisaalta jos tämä vie huomion esimerkiksi suunnitelmilta ajaa lukioverkko jättiyksiköihin ja lakkauttaa pienet lukiot, jotakin hyvää siis seuraa tästäkin.