Ajallisia

Kesäni kohokohtiin lukeutui viime viikon keskustelu Porin Suomi Areenassa. Sain olla mukana meidän eduskunnan juniorien, 80-luvulla syntyneiden kansanedustajien järjestämässä keskustelutilaisuudessa, johon olimme haastaneet mukaan kymmenkunta politiikan konkarikasvoa. Tunnetut poliitikot Pekkarisesta Liikaseen ja Halosesta Suomiseen keräsivät tapahtumaviikon suurimman yleisön.

Päällimmäiseksi mieleen jäi pohdintamme ajankäytöstä. Moni meistä tuntui nyökyttelevän murheellisena sille tosiasialle, että päätöksenteko on yhtä säntäilyä ja kansanedustajan arki kännykän varaan rakentunutta minuuttielämää. Koko ajan on kiire. Ihan oikeasti tai vähintäänkin muka-kiire, systeemin opettama ja työn aiheuttamaksi taudiksi luettava hokema. Sama vaivaa montaa muutakin ammattikuntaa. Kiire jonnekin, meidän tapauksessamme yleensä seuraavaan kokoukseen. Koska ehtisi ajatella?


KONKARIT presidentti Tarja Halosen johdolla totesivat, että ennen työelämässä ja politiikassa aikaa ajattelulle oli enemmän. Pysähdyttiin ja kohdattiin oikeasti. Töitä tehtiin paljon, mutta silti enemmän keskityttiin ja paneuduttiin. Siis asia kerrallaan. Tuli jotakin valmistakin. Eeva Kuuskoski kiteytti eron parhaiten toteamalla, että ennen vanhaan pohdinnalle hyvinvointivaltion tulevaisuudesta olisi annettu yleisötilaisuudessa aikaa vähintään pari tuntia – nyt 2010-luvulla parituntisesta tilaisuudesta sille liikeni vartti.

Pitkäaikainen kansanedustaja Matti Ahde (sd.) kiinnitti ansiokkaasti huomiota siihen, että eduskunta on viime vuosina muuttunut lakitehtaaksi. Säädetään yhtä ja toista pientä, mutta aikaa kokonaisuuden tarkastelulle on vähän. Harva meistä osaa katsoa 20 vuoden päähän päätöksenteossaan – tyydymme vain vaalikauden mittaisiin projekteihin. Uudistamme vähän uudistamisenkin vuoksi. Työn organisoinnissa, johtamisessa ja johdonmukaisuudessa on paljon parannettavaa. Juuri nyt Suomella olisi tähän erityisen vähän varaa.


VAIKEAT talouden ajat vaativat pitkäjänteisiä ratkaisuja. Se pitää muistaa myös kuntatasolla, jossa on käynnissä kivuilaiden talouspäätösten kausi ja valtava paine valtakunnan tasolta liittymisiin ja uusiin rakenteisiin. Samalla tuottavuden paineessa väkeä vähennetään.

Eräs kunnanjohtaja totesi turhautuneena käyttäneensä työajastaan leijonanosan kunta- ja sote-uudistuksen selvityspapereihin ja lausuntoihin, työryhmiin ja kokouksiin. Hän totesi, että jos tuon saman ajan samat virkamiehet ja luottamushenkilöt olisivat käyttäneet vaikkapa kunnan elinkeinoelämän kehittämiseen ja uusien yritysten houkuttelemiseen, olisi Suomen kuntakenttä ihan toisessa tilanteessa.


AIKA on arvokasta valuuttaa. Mihin sitä kulutammekaan? Loma-aikanakin tätä sopii pohtia. Kesällä parhaita hetkiä ovat ne, jolloin aika tuntuu valuvan tiimalasin hiekkana verkkaiseen tahtiin. Pilvetöntä taivasta nurmikolta tuijotellessa tai saunan lauteilla loikoillessa aika saa uuden perspektiivin.

Heinäkuun toinen kohokohta oli viikko, jolloin rannekellostani loppuivat patterit ja otin sen kädestä pois kokonaan. Eipä ollut kiiruita. Saattoi syntyä joku ajatuskin.



(Julkaistu Loimaan Lehdessä 25.7.2013)

Omaishoito on lähimmäisenrakkautta

Radiosoitossa tiheään pyörivä Samuli Putron rakkauslaulu "Olet puolisoni nyt" kuvastuu mielessäni kahden ikäihmisen tarinaksi, jossa toinen hoivaa sairastunutta puolisoaan. Jokaisellehan laulut herättävät erilaisia mielikuvia - minulle Putron kappale on kaunis ja realistisen väkevä tulkinta omaishoitajan arjesta ja parin yhteisistä muistoista.
 
"Tapetoitu seinä on ja puinen lattia
Valokuvat koirasta ja lastenlapsista
Yläkerta yskii, askel ottamatta jää
Filmi pysähtyy
Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen
Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en
Täydellistä suoritusta tehnyt minäkään."
 
Hoito- ja hoivatyölleen yhteiskunnan tukea saavia omaishoitajia on tällä hetkellä 40 000. Ikääntyvässä Suomessa määrä voisi olla - ja tulevaisuudessa toivottavasti on - paljon suurempi.
 
Omaishoito on sekä inhimillisesti että yhteiskunnan talouden kannalta hyvä juttu. Sen kehittäminen palvelee oikealla tavalla uuden vanhuspalvelulain keskeistä tavoitetta kotona tapahtuvasta hoidosta. Uskon, että jokainen meistä haluaisi mahdollisimman pitkään saada tulla hoidetuksi omassa kodissa, omien huonekalujen, valokuvien ja maisemien keskellä.
 
On kuitenkin muistettava, että omaishoidettavia voivat olla muutkin kuin ikääntyneet ihmiset. Moni hoitaa myös sairasta lastaan tai muutoin sairastunutta tai vammautunutta läheistään. Myönnettävä myös on, että omaishoidon puolesta on helppo puhua, mutta kaikista meistä ei ole siihen käytännössä. Ajatuksena kaunis ja lähimmäisenrakkautta pursuava omaishoito on raskasta, sitovaa ja hoitajan henkisiä sekä fyysisiä voimavaroja vuorokauden ympäri koettelevaa arjen työtä.
 
Nykyisellään omaishoidon kriteerit vaihtelevat eri kunnissa. Kun laki ei toistaiseksi sido kuntia, on eri puolilla Suomea kunnissa päädytty järjettömiin säästöratkaisuihin. Omaishoidon tukipäätöksiä on jätetty tekemättä, saamisen kriteereitä tiukennettu ja tukia lakkautettu. Juuri tuon lyhytnäköisempää politiikkaa on vaikea keksiä. Päättäjät löytävät vaikeasti sairaat ja huonokuntoiset kuntalaiset vuodeosastolta kotien sijaan - ja se maksaa paljon omaishoidontukea enemmän.
 
Kataisen hallituksen ohjelmaan kuuluu omaishoidon kansallinen kehittäminen. Hyvä niin. Valitettavasti tulokset ovat toistaiseksi erittäin laihoja, vain työryhmien kokoisia.
 
Keskusta muiden tahojen mukana antoi kesän aluksi  lausuntonsa hallituksen valmisteleman omaishoidon kehittämisohjelman väliraporttiin. Keskustan mielestä on itsestään selvää, että omaishoidon tukipalvelut järjestetään lähipalveluina kotikunnassa. Kunnalla on paras asiantuntemus oman alueensa vanhusten, pitkäaikaissairaiden ja vammaisten tilanteeseen, kunnassa käytössä oleviin voimavaroihin ja tukipalveluihin. Kunnissa on kuitenkin oltava riittävästi henkilöstöä sekä omaishoidon tukipalvelujen tuottamiseen että neuvontaan ja ohjaukseen. Omaishoitajat kun tekevät vaativaa ja vastuullista työtä yksin ja yleensä ilman ammatillista osaamista.
 
Omaishoitajia koskevan tukipalkkion maksaminen sen sijaan tulee Keskustan pitkäaikaisen tavoitteen mukaisesti siirtää Kelan hoidettavaksi. Se takaa omaishoitajien yhdenvertaisen kohtelun. On sääli, että uusi peruspalveluministeri Huovinen tuntuu suhtautuvan ajatukseen penseästi.
 
Syytä on myös kiinnittää huomiota työssäkäyvien omaishoitajien aseman parantamiseen ja hyvien käytäntöjen levittämiseen työpaikalta toiselle. Työnantajien tulee tukea työntekijöidensä mahdollisuuksia ryhtyä omaishoitajiksi työnteon ohella. Työelämän pitää tulevaisuudessa joustaa lastenhoidon ohella ikääntyneiden vanhempien hoivaan. Tällöin aito yliskukupolvisuus yhteiskunnassa toteutuu ja taloudellisestikin jäädään taatusti plussan puolelle.  


Lähimmäisenrakkauden teot maksavat aina itsensä takaisin.

Luokkakokorahat viemäristä alas

Toimivien sosiaali- ja terveyspalvelujen ohella moni meistä määrittää hyvinvointiyhteiskunnan kulmakiveksi laadukkaan perusopetuksen. Suomalaisesta tasa-arvoisesta koulujärjestelmästä sietääkin olla ylpeä. Sen toteuttamisesta vastaavat kunnat.

 

Kataisen hallituksen ilonpilkahduksiin lukeutuu valtion erityisavustus kunnille opetusryhmien pienentämiseksi. Rahaa tähän hallitus on varannut tälle ja ensi vuodelle 60 miljoonaa euroa. Luokkakokojen järkevöittämisellä tavoitellaan - aivan oikein - perusopetuksen laadun parantamista. Monet kunnat ovat anomuksesta saaneet rahapotista tukea ja sitoutuneet samalla opetustoimen asioiden parantamiseen.

 

Käytännön kuntaelämässä päättäjien arvovalinnat kulkevat päinvastaiseen suuntaan. Esimerkiksi kotikaupunkini Turku päätti puolueiden yhteisellä sopimuksella kasvattaa perusopetuksen luokkakokoa 1, 5 oppilaalla. Tällä tavoitellaan miljoonasäästöjä - eli vähemmän palkattavia opettajia. Samassa maakunnassa Salo puolestaan lomauttaa opettajia. Vastaavia esimerkkejä löytyy eri puolelta Suomea.

 

Vertailun vuoksi on hyvä todeta, että esimerkiksi opettajien ammattijärjestö OAJ on vaatinut luokkakokojen säätämistä lailla ja ehdottaa, että erityistä tukea vaativa yksittäinen oppilas laskettaisiin luokkakokomääritelmissä kahdeksi, jolloin erityisoppilaiden opetukseen jäisi tarvittavan verran aikaa opettajilta.

 

Oli korvamerkityistä valtionosuuksista mitä mieltä tahansa, on kuitenkin järjetöntä jättää valtion suoma mahdollisuus hyödyntämättä. Nyt nimittäin käy niin, että leikkauspäätösten seurauksena kyseinen valtionavustus evätään Turun kaltaisilta kunnilta pois. Turussa summa on ollut 2,5 miljoonaa euroa. Miten ihmeessä voi siis säästää, jos samalla menettää valtion tukea? Näin kuulemma kuitenkin tapahtuu.

 

Valtion ja kuntapäättäjien polut käyvät eri suuntiin. Korulauseet kuitenkin ovat kaikilla samoja; lapsiin ja nuoriin pitää satsata, sillä se on sijoitus tulevaisuuteen. Mutta tehdäänkö näin käytännössä?