Hanke-Suomi

(julkaistu Suomenmaassa 25.11)

Viikonlopun puoluevaltuuston kokouksessa Kuopiossa puheenjohtaja Juha Sipilä totesi Suomen olevan hankkeiden ja selvitysten luvattu maa.

Näin todella on. Sipilä viittasi puheessaan maan hallituksen työskentelytapaan, jossa liki satasivuinen hallitusohjelman teksti muuntuu neljän vuoden aikana kymmeniksi, jopa sadoiksi työryhmiksi. Kun puolueiden neuvotteluissa on tukalaa, on laiha kompromissi kirjata ylös toive "selvittää" tai "kehittää" jotakin asiaa. Sipilä totesi perustellusti, että tekijät turhautuvat, kun selvitystyö ei johda aitoihin toimenpiteisiin.

 Kyse on johtajuuden puutteesta. Jos ministeri sitoutuisi aidosti jokaiseen työryhmään, jonka allekirjoituksellaan päättää perustaa, voisi niiden työskentely olla tuloksellisempaa. Nyt virkamiehistöä ja asiantuntijoita istutetaan työryhmissä, jotka eivät johda mihinkään.

 Timanttisin esimerkki tästä lienee sosiaali- ja terveysministeriön alla tehty selvitystyö vaalien alusaikana torikeskusteluista tutuksi tulleen eläkkeiden taitetun indeksin palauttamisesta. Kun ei ollut uskallusta poliittisesti johtaa ja sanoa, että sen palauttaminen ei ole realismia, oli helppo puolivillaisesti luvata aiheesta työryhmä, joka tietenkin päätyi siihen lopputulokseen, ettei palauttaminen ole mahdollista. Että näin.

Selvitysten, hankkeiden ja työryhmien Suomi ei rajaudu vain valtionhallintoon. Olen mukana useiden kansalaisjärjestöjen hallinnossa, jossa sekä työntekijöiden että luottamushenkilöiden ajasta aivan kohtuuttoman suuri osuus kuluu erilaisten hankehakemusten laatimiseen ja projektirahojen anomiseen. Toiminta pirstaloituu, työsuhteet ovat määräaikaisia ja seuraavan vuoden toimintasuunnitelmaakin on hankala kirjoittaa. Missä on kokonaisuus? Mihin projekti liittyy, mihin suureen kuvaan se kytkeytyy?

 Taustalla vaikuttavat niin omat kansalliset rahavirrat kuin EU:n rahoitusjärjestelmätkin. Hankkeiden Suomea on helppo perustella kokeilemisen, uskalluksen ja uuden luomisen eetoksella, mutta todellisuudessa voi olla kysymys uskalluksen puutteesta. Tuntuu kuin emme uskaltaisi sitoutua kunnolla mihinkään. Hanke alkaa, hanke päättyy. Välissä on työllistetty, kehitetty, innovoitu ja ideoitu. Mitä jää jäljelle?

 

Aluesairaalalla on tärkeä tehtävä

(Julkaistu lehdessä 8.11)

Ylivoimainen enemmistö suomalaisista pitää terveyspalveluja kaikkein tärkeimpänä osana hyvinvointiyhteiskuntaamme. Sairaalan vuoteella sitä muistaa, miksi veroja on kannattanut maksaa. Yhteisesti hyväksytty periaate maassamme on, että terveyspalvelut pitää olla saatavilla asuinpaikasta ja lompakon paksuudesta riippumatta.

Suurella hämmästyksellä olen seurannut Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin johdon enemmistön toimintaa. Sairaanhoitopiirin strategiaan kirjattu linjaus Loimaan ja Salon aluesairaaloiden palvelujen heikentämisestä on lyhytnäköinen ja kapeakatseinen. Vedotaan säästöihin, eikä niitä käy kiistäminen jos katsotaan vain sairaanhoitopiiriämme. Todellisuus on kuitenkin toinen - joku maksaa laskun aina. Ja se joku on lopulta me samat veronmaksajat. Kustannukset vain siiryvät paikasta toiseen, sairaanhoitopiiriltä Kelan matkakorvauskulujen paisuvaan sammioon. Ambulansseja vilisisi tiuhaan Loimaan ja Turun välillä. 

Pidän ongelmallisena, että TYKS:n ongelmia ei puida reilusti auki. Jos kaavaillun linjauksen mukaisesti kirurgia ajetaan aluesairaaloissa alas, johtaa se vääjäämättä myös päivystyksen loppumiseen aluesairaaloissa. Päivystäjät ovat valmiita lääkäreitä, jotka ovat erikoistumassa ja tarvitsevat erikoisalojen takapäivystäjiä. Jos kirurgiaa ei ole, ei ole myöskään kirurgeja eikä takapäivystäjää.

Ehdotuksessa esitetään, että Loimaan aluesairaalasta lopetettaisiin leikkaukset. Käytännön ongelmana kuitenkin on, että mikä tahansa leikkaus saattaa lopulta vaatia sairaalassa yöpymistä. Näissä tapauksissako potilas kiidätettäisiin TYKSiin? Toisaalta kirurgista vuodeosastopaikkaa tarvitsevat eivät aina ole leikkauspotilaita.

Tuntuu, että varsin moni asia on miettimättä loppuun asti. Yksisilmäinen kustannusten vähentämisen näkökulma ei kanna pidemmän päälle. Sitä valitettavasti suomalainen terveydenhuolto kuitenkin on pullollaan - ja siitä olemme vastuussa me kaikki päättäjät kunta-, maakunta- ja valtiotasolla.  Kun suuria ja yhä kasvavia kustannuksia kuitataan monesta kukkarosta, kukaan ei katso kokonaisuutta.

Tähän liittyen Keskusta esitti jokunen viikko sitten linjauksensa sosiaali- ja terveydenhuollon rahoituksen uudistamisesta. Siinä ydin on rahoituksen siirtämisessä yhden tahon vastuulle - niin perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon kuin Kelan matkakorvaustenkin ja yksityislääkärikorvausten osalta. Tuo taho olisi maakunta, siis nykyinen sairaanhoitopiiri.

Marraskuussa kokoontuvalla sairaanhoitopiirin valtuustolla on nyt käsissään avaimet maakuntamme terveyspalvelujen tulevaisuudesta. Ratkaisua ennen olisi varsin perusteltua kuulla aluesairaalan henkilöstön näkemystä nykyistä enemmän.

Annika Saarikko 

kansanedustaja (kesk.) 

Valtion perhepolitiikka vaikuttaa kuntiin

Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta käsitteli tässä kuussa Kataisen hallituksen esitystä lapsiperheiden joustavasta hoitorahasta. Esitys on kannatettava. Se tarjoaa perheille lisää valinnanmahdollisuuksia lasten hoidon järjestelyihin. Parhaimmillaan se tukee perheen ja työn parempaa yhteensovittamista ja kannustaa osa-aikatyön mahdollisuuksiin. 

Esityksessä nousi kuitenkin esiin ongelmia, jotka kohdistuvat nimenomaan kuntiin - yllätys, yllätys. Esityksen valmisteluun liittyvä kustannusarvio oli tehty lähtökohtaisen höttöiselle pohjalle. On erittäin vaikea arvioida, johtaako euromääräisesti paremmin tuettu alle 3-vuotiaiden lasten hoitoraha siihen, että nyt kotihoidontuella olevat vanhemmat siirtyvät osittaisesti työelämään vai siihen, että nyt kokopäivätyössä olevat siirtyvät osa-aikatyöhön. Joka tapauksessa kustannusarvio oli todennäköisesti tehty alakanttiin ja hinnan siitä maksavat kunnat. Tarvitaan lisää päivähoitopaikkoja - helpommin sanottu kuin tehty näinä valtionosuuksien karsimisen aikoina. 

Suomalaisen perhepolitiikan iso ongelma on kokonaiskuvan ja koordinaation puute. Kotihoidontuen kiintiöittämisen vaikutukset kuntatalouteen lienevät tästä yksi surullisimmista esimerkeistä kustannusvaikutustensa osalta. Kokonaiskuva on siis heikko suhteessa valtion päätösten vaikutuksista kuntatalouteen, mutta se on sitä myös ministeriötasolla. 

Kuilua suorastaan syvennettiin valtionhallinnon osalta kun varhaiskasvatukseen liittyvät asiat siirtyivät sinänsä perustellusti tämän vuoden alusta opetus- ja kulttuuriministeriöön päivähoidon osalta, mutta kotona tapahtuva hoito (joustava hoitoraha, kotihoidontuki ym) jäivät valmisteluun sosiaali- ja terveysministeriöön. Tämä on johtanut esimerkiksi siihen, että nyt samaan aikaan joustavan hoitorahan kanssa siihen kiinteästi liittyvää päivähoitomaksun tuntiperustaisuutta valmistellaan erillään, eri ministeriössä. Päätösten yhteisvaikutusta ei mielestäni ole kunnolla selvitetty. Pahimmillaan tämäkin perheiden kannalta kannatettava järjestely iskee kuntien kukkaroon yllättävällä tavalla.

Kun perheisiin liittyviä esityksiä tulee nyt useampia päällekkäin - subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaus, päivähoitomaksun tuntiperustaisuus, kotihoidontuen kiintöittäminen ja joustava hoitoraha, olisi äärimmäisen tärkeää, että nämä asiat nivottaisiin osaksi parhaillaan valmistelussa olevaa suurta varhaiskasvatuslakia. Nyt esitykset tulevat ripotellen ja kokonaisnäkemys puuttuu. Kunnat seuraavat perässä, jos vain ehtivät ja pystyvät.

Tuettua työtä nuorille

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä esitti viime viikonvaihteessa Hyvinvoinnin kantajat -seminaarissa alle 25-vuotiaiden perheettömien nuorten toimeentulotuen perusosan muuttamista tuetuksi työksi. Esitys on kannatettava. 

 

Yhteiskunta laiminlyö velvollisuutensa nuorta ja hänen tulevaisuuttaan kohtaan, jos nuorelle annettava tuki on ainoastaan euroja tilillä. Työ tuo mukanaan merkityksellisyyttä, jota pelkkä yhteiskunnan tuen varassa eläminen ei anna. Haluamme, että tässä maassa jokaiselle nuorelle luodaan kannustava perusturva. Esitys perustuu välittämiseen, ei rankaisemiseen.  

 

Työ lisää psyykkistä hyvinvointia, jäsentää ajankäyttöä, luo sosiaalia suhteita ja korottaa omanarvontuntoa. Ilman muuta tuetusta työstä saatavan korvauksen tulisi myös euromääräisesti olla toimeentulotukea suurempi. Tuetun työn myötä alle 25-vuotias nuori saisi mahdollisesti ensimmäisen kosketuksen työelämään ja sitä kautta tuikitärkeää työkokemusta jatkotyöllistymistään ajatellen. 

 

Jotkut ovat halunneet tulkita tämän tarkoittavan sosiaaliturvan muuttamista vastikkeelliseksi. Ennemminkin on kysymys aktiivisesta sosiaalipolitiikasta. Täsmätoimesta, jolla halutaan tukea heikoimmassa asemassa olevia nuoria eteenpäin elämässä. Se ei vie nuorilta rahaa pois, päinvastoin se voi mahdollistaa lisäansiot. 

 

Nimittäisin esitystämme nuoren positiiviseksi erityiskohteluksi järjestelmämme viidakossa. Siihen kohdistettava työvoimapanos ja mahdollinen euromääräinen lisäsatsaus ovat kokoluokaltaan huomattavasti pienempiä kuin esimerkiksi hallituksen kaavailu koko ikäluokkaa koskevasta oppivelvollisuusiän nostamisesta. 

 

Toimeentulotuelta toimeliaisuuteen

 

Toimeentulotuki muodostettiin alunperin viimesijaiseksi toimeentulon lähteeksi, joka voidaan antaa ihmisen avuksi taloudellisesti poikkeuksellisen vaikeassa elämäntilanteessa. Nyt vuonna 2013 todellisuus on toinen. Toimeentulotuesta on tullut pysyvä ja osalle myös ainut toimeentulolähde. Taustalla vaikuttaa erityisesti asumiskustannusten nousu.

 

Esitämme, että nyt pelkästään toimeentulotuen varassa, ilman koulutusta tai työtä elävät nuoret ohjattaisiin aktiivisten työvoimatoimenpiteiden ääreen. Näiden nuorten määrää on vaikea arvioida. Saamieni tietojen mukaan heitä on noin 10 000. Yleinen heikko taloussuhdanne ei heidän määräänsä ainakaan vähennä.  

 

Nykyisessäkin toimeentulotukijärjestelmässä on olemassa reunaehtoja ja sanktioita, joiden mukaan toimeentulotukea voidaan pienentää. Sanktiot tosin ovat kovin vähän käytettyjä ja tuovat mukanaan taas lisää byrokratiaa sosiaalitoimen työntekijälle. 

 

Uudenlaisen kannustavan perusturvan toteuttamiseksi ei välttämättä tarvittaisi uusia aktiivituen muotoja, vaan nykyisten uudenlaista käyttöä. Käytännössä tämä voisi toteutua siten, että nuorille suunnattaisiin laajemmat mahdollisuudet nykyisen työmarkkinatuen saamiseen - enää työmarkkinatuelta ei siis joutuisi tippumaan toimeentulotuelle. Samalla tuki velvoittaisi tiettyjen aktiivisten työvoimatoimenpiteiden ääreen. 

 

Toisaalta vaihtoehtona nykyisen toimeentulotuen piirissä voisivat olla velvoittavampi ote kuntouttavaan työtoimintaan tai jopa palkkatuen parempi hyödyntäminen. Nuoren työllistäjänä voisivat toimia niin julkinen sektori, kolmas sektori kuin yksityiset työnantajatkin. Suoraan todettuna: oleellista, että nuori saisi tehdä jotain. 

 

Motivoivinta ja tuloksekkainta se on silloin, kun nuoren elämänpolkua ohjataan muutoinkin kattavasti. Nuorelle pitää tarjota vaihtoehtoja. Samalla on hyvä muistaa, että töihin on vaikea mennä, jos arjesta on kadonnut rytmi, luottotiedoissa on häiriöitä tai päihteet ovat vieneet mukanaan.  Käytännössä tämä tarkoittaa viranomaisten parempaa yhteistyötä, ennen kaikkea sosiaalitoimen ja te-toimiston välillä.  

 

Toimeentulotuen maksatus kunnilta Kelalle 

 

Nykyisin toimeentulotuesta myöntämisestä vastaavat kunnat. Keskustan esitys on, että jatkossa toimeentulotuen perusosan maksatuksesta voisi vastata Kela. Kuntien sosiaalitoimelle jäisi paremmin aikaa ennaltaehkäisevään työhön ja toimeentulotuen harkinnanvarainen osuus säilyisi edelleen kunnissa. Muutoin kaikki etuudet maksettaisiin silloin samalta luukulta. 

 

Taloudellisista syistä samaan esitykseen ovat päätyneet myös sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehet Kataisen hallituksen rakennepaketin säästölistaa valmistellessa. 

 

Laastarilla paikattu 

 

Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko esitti loppukesällä sosiaaliturvajärjestelmän muuttamista vastikkeelliseksi. Esitys jäi toistaiseksi kovin ympäripyöreäksi ja vaille konkretiaa. Emme Keskustassa ole suorilta valmiita tekemään koko sosiaaliturvajärjelmästä vastikkeellista. Siitäkin toki pitää uskaltaa puhua - niin paljon kannustinloukkuja ja muita ongelmia nykyiseen systeemiimme liittyy. Työntekoon pitää aina kannustaa, mutta sosiaaliturvan muuttaminen vastikkeelliseksi olisi ideologisena muutoksena valtava ja taatusti muuttaisi myös työmarkkinoitamme. Näin ei kävisi Keskustan täsmäesityksessä.  

 

Syyperustainen sosiaaliturvajärjestelmämme on varsin monimutkainen ja sairaalloinen. Köyhyys, ylisukupolvinen syrjäytyminen ja jatkuva eriarvoistumiskehitys ovat hyvinvointiyhteiskuntamme syvimpiä haavoja, joita on yritetty paikata aina yhä uudenlaisilla laastareilla. Laastarit ovat monin paikoin repaleisia - perusturvamme euromääräinen taso on monin osin jälkeenjäänyt. Olemme luoneet järjestelmän, jossa työnteko ei aina ole kannattavaa. 

 

Kohti yksinkertaisempaa sosiaaliturvaa 

 

Köyhyyden ja syrjäytymisen ongelmien taustalla heijastelevat monet syyt: ennen muuta työpaikkojen ja käsillä tehtävän työn väheneminen Suomessa ja juuri nyt talouden heikko alentaa luonnollisia työllistymismahdollisuuksia. Heikkouksiamme ovat myös osatyökykyisten vähäinen käyttö työelämässä, sosiaaliturvan kannustinloukut ja kaupungistumisen ilmiön myötä erityisesti pääkaupunkiseudulla käsistä karanneet asuntohinnat. Toimeentulotuki paikkaa käytännössä poikkeuksetta asumistuen riittämättömyyttä pääkaupunkiseudulla. 

 

Sosiaaliturvareformin onnistuminen on kuitenkin pitkien taipaleiden takana - valitettavasti se nähtiin Vanhasen II hallituksen kokonaisuudistushankkeessa.  

 

Keskustan lähtökohtana on, että ihminen kantaa vastuun omasta elämästään ja lähimmistään sekä huolehtii niistä, joiden omat voimat eivät riitä. Sosiaalipolitiikan keskeinen tehtävä on ennalta edistää ihmisen omavoimaisuutta ja vähentää näin palvelutarvetta, jotta voimavaroja riittäisi palveluita joka tapauksessa tarvitseville.

Kuinka hallitus aikoo edistää todellista tasa-arvoa?

Hallituksen syksyisen rakennepaketin sisältö velloi tasa-arvonäkökulmasta aivan liikaa yhden asian, kotihoidontuen leikkauksen ympärillä.

 

Hallituksen historiallisena tasa-arvon edistäjänä markkinoima kotihoidontuen pakkojako ei ole oikeaa tasa-arvopolitiikkaa. Meidän tulisi vaatia vastauksia siihen, miksi naisen euro on edelleen 80 senttiä. Samasta työstä on maksettava sama palkka ja tähän on monen tahon etsittävä vastauksia.

 

Myös vanhemmuuden kustannusten jakamiseen tulisi löytää uusia keinoja. Suomessa Kela hoitaa suurimman osan kustannuksista jo nyt. Kuitenkin merkittävä osa kustannuksista jää edelleen äidin työnantajan harteille.

Esimerkiksi kustannukset pienen lapsen sairaudesta koituvista poissaoloista ja sijaisen palkkauksesta koituvat työnantajalle. Siksi kustannukset tulisi ensinnäkin jakaa kaikkien työnantajien kesken. Kustannus ei voi jakautua vain isän ja äidin työnantajille, vaan kaikille. Hyvänä vaihtoehtona pitäisin maksun keräämistä osana työntekijän sosiaaliturvamaksua, joka pidätettäisiin palkasta. Mutta myös yrittäjän eli työnantajien on hoidettava osansa.

 

Yhdyn eduskunnan Työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja Tarja Filatovin (sd.) näkemyksiin siitä, että naisten ja miesten palkkakehityksen eroja on kyettävä tuomaan paremmin esille myös työpaikkatasolla. Luottamushenkilöiden tulisi päästä tarkkailemaan työntekijöiden palkkakehitystä, jotta mahdolliset epäkohdat kyettäisiin nostamaan esille ajoissa.

 

Myös työmarkkinajärjestöillä on suuri vastuu ja myös mahdollisuus puuttua työelämän tasa-arvokysymyksiin. Ihmettelen vain, miksi tasa-arvoasia ei tunnu olevan työmarkkinapomojen miehisen joukon neuvotteluissa asialistojen kärjessä.

Kunnat+Valtio = Julkinen talous

Julkinen talous on vaikeuksissa. Jyrki Katainen hallituksineen haluaa pelastaa sen. Hyvä.

Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa julkinen talous? Se on kansantalouden osa, johon lasketaan valtio, kunnat ja sosiaalirahastot. Laajimmillaan julkiseen sektoriin voidaan katsoa kuuluvaksi myös kuntayhtymät, liikelaitokset ja valtionyhtiöt.

Kataisen hallituksen talouden pelastuspaketissa sovittiin yhdeksän miljardin sopeuttamistoimista. Korjaan: rakenteellisista uudistuksista. Se on hienompi nimi samalle asialle.

Mutta mitä oikeastaan tarkoittavat nuo sopeuttamistoimet, rakenteelliset uudistukset? Työurien pidentämisen paineen ohella linjaus merkitsee valtaisaa säästökuuria kuntataloudelle. Oikeastaan parin miljardin osalta paketti jätettiin – ei sitomatta, vaan täysin avaamatta. Todettiin, että kunnat hoitavat veronkorotuksilla tai muilla ikävyyksillä miljardin ja toiseen sitten apuja saadaan tehtävien karsimisesta. Siinä sivussa, kun täyttävät jo aiemmin tällä hallituskaudella asetetut uudet velvoitteet ja nirhivät kasaan miljardiluokan valtionosuusleikkaukset.

Ikävintä on, että rakenteellisiksi uudistuksiksi lasketaan seikkoja, joista puuttuu tyystin kokonaistaloudellinen näkökulma. Missä on ymmärrys siitä, että julkinen talous on kokonaisuus? Kansalaiselle verot ovat veroja – vain harva jaksaa palkkapussistaan erottaa mielikuvissaan osan valtiolle, osan kunnalle.

Loistoesimerkiksi tästä kokonaistalouden katsantotavan ongelmasta kelpaa kotihoidontuen kiintiöittäminen molemmille vanhemmille. Hallitus myöntää itsekin, että se kasvattaa painetta kuntien päivähoidossa. Tarvitaan lisää hoitajia ja uusia päiväkoteja. Ne maksavat euroja nimenomaan kunnille. Hallituksen tavoitteiden mukaisesti töihin säntäävien äitien verotulot eivät tuota kulua kata.

Vaikka päivähoidon rahat ovat hyttysen ininää miljardipotissa, kuvastaa se uudistuspaketin syvää heikkoutta. Uudistusten ja leikkausten kipein osa on vasta edessä. Siitä vastaavat kuntapäättäjät – juuri niiden asioiden kautta, jotka koskettavat suomalaisten arkea kaikkein lähimpää.

Kotihoidontuen muutos kurittaa kuntia

Perhepolitiikkaan ja lasten hoitomuotoihin liittyviin keskusteluihin latautuu paljon tunteita ja arvovalintoja. Puolueiden erot nousevat esiin. Tämä on korostunut syksyn keskusteluissa hallituksen rakennepakettiin sisältyvässä kotihoidontuen leikkauksesta.
Keskustan mielestä kotihoidontuen nykyinen malli on toimiva. Se antaa perheille mahdollisuuden valita, mikä hoitomuoto on omaan arkeen sopiva – päivähoito, perhepäivähoito, kotihoito vai mahdollisesti osa-aikahoito. Sekin on hyvä, että perhe voi itse valita, jääkö kotiin äiti vai isä. Poliitikkojen ei pidä päättää perheiden puolesta eikä varsinkaan sanoa, mikä tapa on oikein ja mikä väärin.

Hallitus haluaa toisin ja kiintiöittää tuesta osan suoraan isälle. Syyksi muotoillaan tasa-arvoa. Paremmin työelämän ja sukupuolten välistä tasa-arvoa kuitenkin parannettaisiin vanhemmuuden kustannuksia tasaamalla kaikkien työnantajien kesken sekä naisten palkkatasa-arvolla.

On hyvä muistaa, että kotihoidontuen muutos kohdistuisi eniten pätkätöitä tekeviin ja pienipalkkaisiin naisiin sekä usean lapsen perheisiin.

Entä sitten ne paljon vaaditut talouden säästöt? Pääministeri Katainenkin totesi eduskunnan kotihoidontuen leikkaamista koskevassa välikysymyskeskustelussa, ettei hankkeella edes tavoitella taloudellisia säästöjä. Valinnanvapauden kaventamisen ohella olenkin eniten huolissani kuntien tilanteesta. Jo muutoinkin talousvaikeuksissa painivat kunnat maksavat Kataisen hallituksen linjauksesta kovan hinnan.

Kotihoidon tuki on noin 300 euroa ja alle kolmivuotiaan päivähoidon kulut vähän laskentatavasta riippuen 1200 euroa. Vaikka Kela hoitaa kotihoidon tuen maksatuksen, se on kunnan maksamaa rahaa. Kun kotihoidontukea nyt siis suunnitellaan rajoitettavaksi, siirtyy nykyistä useampi lapsi päivähoitoon. Se maksaa kunnalle huomattavasti enemmän kuin kotihoidontuen kustannukset. Läheskään kaikissa tapauksissa tätä summaerotusta ei töihin siirtyvän äidin verotulot kunnalle tasaa. Erään laskelman mukaan äidin pitäisi tienata noin 5000 euroa kuussa, jotta kotihoidontuen vaihtuminen päivähoitoon olisi kunnan taloudelle plus-merkkinen siirto.

Monissa kunnissa hallituksen linjaus tarkoittaa käytännössä uusien päiväkotien rakentamista ja lisähenkilöstön välttämätöntä tarvetta. Tämä tilanteessa, jossa monin paikoin päiväkodit ovat nyt jo täynnä ja varhaiskasvatuksen ammattilaiset työn kuormittamia.

Kataisen hallituksen rakennepoliittisessa uudistuksessa kuuluu aikuisten ääni ja tehokkaan yhteiskunnan vaatimus. Entä jos raha ei olekaan aina se tärkein asia? Entä jos moni vanhempi yksinkertaisesti haluaa tehdä arvovalinnan ja hoitaa lasta kotona – ja päättää vielä itse, jääkö kotiin äiti vai isä.

Työtön ansaitsee palvelua

Tuoreen tilaston mukaan työttömiä työnhakijoita oli viime kuussa 44 000 henkeä enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Myös lomautettujen määrä on kasvussa. Kaikkiaan työttömiä on jo liki 300 000. Kuntiin ja valtiolle väkeä työllistyy edelleen, kun taas yksityiselle puolelle paikkoja syntyy vähän. Tilanne on huolestuttava ja kansantaloudelle kestämätön. 

 

Työttömyyden tilastolukuihin mahtuu monta tarinaa. On yt-neuvottelujen irtisanomia, pitkäaikaistyöttömiä, nuoria syrjäytyneitä ja yhä enemmän myös akateemisesti koulutettuja.

 

Työelämästä sivuun joutuminen on suuri elämänmuutos – monelle onneksi tosin väliaikainen. Työttömänä tulotaso tietysti heikkenee ja ammattitaito väkisinkin toimettomana ruostuu. Arki rajautuu ja työn tuoma merkityksellisyyden kokemus haihtuu. Terveyspalvelut eivät enää hoidukaan työterveyden kautta, päivittäiset kohtaamiset työkaverien kanssa jäävät taakse ja työkkärin viranomaispalvelut kaavakkeineen ja tukitoimenpiteineen tulevat tutuiksi. Moni kokee myös suurta epäoikeudenmukaisuutta – miksi juuri minut laitettiin pois?

 

Tämän kaiken keskellä työvoimaviranomaisen toimintaa ollaan keskittämässä. Älytöntä puuhaa juuri nyt, kun työvoiman kysyntä ja tarjonta tasapainoilee kaltevalla pinnalla.

 

Mitä siis on tapahtumassa? Työ- ja elinkeinoministeriön päätöksestä koko maassa siirryttiin tämän vuoden alussa systeemiin, joka Varsinais-Suomessa tarkoitti yhdeksän itsenäisen TE-toimiston lakkauttamista ja siirtymistä yhden maakunnallisen TE-toimiston aikaan.

 

Nyt palveluverkkoa aiotaan yhä karsia. ELY-keskus esittää, että maakuntaan tulee kaksi TE-toimiston omaa toimipaikkaa Turkuun ja Saloon. Julkisen hallinnon yhteispalvelupisteitä sijoitetaan Loimaalle ja Uuteenkaupunkiin. Muille nykyisille TE-toimipisteiden paikkakunnille – Kaarinaan, Kemiönsaareen, Laitilaan, Lietoon, Paimioon, Paraisille, Laitilaan ja Somerolle kaavaillaan lappua luukulle. Tämä siitä huolimatta, että monin paikoin kunnat ovat halukkaita tulemaan vastaan kiinteistökuluissa palvelujen turvaamiseksi.

 

Tavoitteena on, että jatkossa kunnan, työvoimaviranomaisen, poliisin lupapalvelun, maistraatin, verohallinnon, Kelan ja ELY-keskuksen asiakaspalvelu voisi tapahtua samalta luukulta tai sähköisenä asiointina. TE-palvelut tarjottaisiin käytännössä etäpalveluna, mitä se ikinä sitten tarkoittakaan. Se ei kuitenkaan riitä. Työpaikan etsimiseen tarvitaan paikallistuntemusta ja asiakkaan elämäntilanteeseen paneutumista. Sitä ei kone osaa.

 

Omalla seutukunnalla sijaitseva TE-toimipiste vaikuttaa merkittävästi kaupungin ja sen seutukunnan työllisyyteen sekä työpaikkaomavaraisuuteen. Se palvelee myös seutukunnan työvoimaa tarvitsevia yrittäjiä. Työttömäksi jääneelle TE-toimipiste taas on välttämätön lähipalvelu.

 

Linjaus on huono erityisesti nuorisotyöttömyyden nujertamisen näkökulmasta. Jos Kataisen hallitus mielii saada tärkeän tavoitteensa toteutetuksi ja kaikille nuorille takuun turvin töitä tai koulutusta, se vaatii ammatti-ihmisiä nuorten tueksi. Byrokratiasta tai palveluiden maantieteellisestä etäisyydestä ei siinä tilanteessa kaivata lisäongelmia. 

 

Varsinais-Suomen suurten rakennemuutosten aikana uudistus näyttäytyy riskialttiina. On erittäin hyvä, että maakuntahallitus otti asiaan alkuviikosta kriittisen kannan nimenomaan maakunnan etäisimpien toimipisteiden näkökulmasta. Kysymys kun on alueiden ja ihmisten tasa-arvosta. Tämän toivottavasti viranomaisetkin nyt vähitellen ymmärtävät.

 

Mutta onneksi jotain hyvääkin. Keskustan pitkäaikainen tavoite työnteon kannattavuuden lisäämisestä sai Kataisen hallituksen riveissä vihdoin tukea. Osana rakenneuudistuspäätöksiä päätettiin nyt muodostaa työttömyyskorvaukseen suojaosa, jonka turvin pienimuotoisen työn vastaanottaminen kannattaa – toisin kuin tähän asti on ollut.

 

Ajallisia

Kesäni kohokohtiin lukeutui viime viikon keskustelu Porin Suomi Areenassa. Sain olla mukana meidän eduskunnan juniorien, 80-luvulla syntyneiden kansanedustajien järjestämässä keskustelutilaisuudessa, johon olimme haastaneet mukaan kymmenkunta politiikan konkarikasvoa. Tunnetut poliitikot Pekkarisesta Liikaseen ja Halosesta Suomiseen keräsivät tapahtumaviikon suurimman yleisön.

Päällimmäiseksi mieleen jäi pohdintamme ajankäytöstä. Moni meistä tuntui nyökyttelevän murheellisena sille tosiasialle, että päätöksenteko on yhtä säntäilyä ja kansanedustajan arki kännykän varaan rakentunutta minuuttielämää. Koko ajan on kiire. Ihan oikeasti tai vähintäänkin muka-kiire, systeemin opettama ja työn aiheuttamaksi taudiksi luettava hokema. Sama vaivaa montaa muutakin ammattikuntaa. Kiire jonnekin, meidän tapauksessamme yleensä seuraavaan kokoukseen. Koska ehtisi ajatella?


KONKARIT presidentti Tarja Halosen johdolla totesivat, että ennen työelämässä ja politiikassa aikaa ajattelulle oli enemmän. Pysähdyttiin ja kohdattiin oikeasti. Töitä tehtiin paljon, mutta silti enemmän keskityttiin ja paneuduttiin. Siis asia kerrallaan. Tuli jotakin valmistakin. Eeva Kuuskoski kiteytti eron parhaiten toteamalla, että ennen vanhaan pohdinnalle hyvinvointivaltion tulevaisuudesta olisi annettu yleisötilaisuudessa aikaa vähintään pari tuntia – nyt 2010-luvulla parituntisesta tilaisuudesta sille liikeni vartti.

Pitkäaikainen kansanedustaja Matti Ahde (sd.) kiinnitti ansiokkaasti huomiota siihen, että eduskunta on viime vuosina muuttunut lakitehtaaksi. Säädetään yhtä ja toista pientä, mutta aikaa kokonaisuuden tarkastelulle on vähän. Harva meistä osaa katsoa 20 vuoden päähän päätöksenteossaan – tyydymme vain vaalikauden mittaisiin projekteihin. Uudistamme vähän uudistamisenkin vuoksi. Työn organisoinnissa, johtamisessa ja johdonmukaisuudessa on paljon parannettavaa. Juuri nyt Suomella olisi tähän erityisen vähän varaa.


VAIKEAT talouden ajat vaativat pitkäjänteisiä ratkaisuja. Se pitää muistaa myös kuntatasolla, jossa on käynnissä kivuilaiden talouspäätösten kausi ja valtava paine valtakunnan tasolta liittymisiin ja uusiin rakenteisiin. Samalla tuottavuden paineessa väkeä vähennetään.

Eräs kunnanjohtaja totesi turhautuneena käyttäneensä työajastaan leijonanosan kunta- ja sote-uudistuksen selvityspapereihin ja lausuntoihin, työryhmiin ja kokouksiin. Hän totesi, että jos tuon saman ajan samat virkamiehet ja luottamushenkilöt olisivat käyttäneet vaikkapa kunnan elinkeinoelämän kehittämiseen ja uusien yritysten houkuttelemiseen, olisi Suomen kuntakenttä ihan toisessa tilanteessa.


AIKA on arvokasta valuuttaa. Mihin sitä kulutammekaan? Loma-aikanakin tätä sopii pohtia. Kesällä parhaita hetkiä ovat ne, jolloin aika tuntuu valuvan tiimalasin hiekkana verkkaiseen tahtiin. Pilvetöntä taivasta nurmikolta tuijotellessa tai saunan lauteilla loikoillessa aika saa uuden perspektiivin.

Heinäkuun toinen kohokohta oli viikko, jolloin rannekellostani loppuivat patterit ja otin sen kädestä pois kokonaan. Eipä ollut kiiruita. Saattoi syntyä joku ajatuskin.



(Julkaistu Loimaan Lehdessä 25.7.2013)

Omaishoito on lähimmäisenrakkautta

Radiosoitossa tiheään pyörivä Samuli Putron rakkauslaulu "Olet puolisoni nyt" kuvastuu mielessäni kahden ikäihmisen tarinaksi, jossa toinen hoivaa sairastunutta puolisoaan. Jokaisellehan laulut herättävät erilaisia mielikuvia - minulle Putron kappale on kaunis ja realistisen väkevä tulkinta omaishoitajan arjesta ja parin yhteisistä muistoista.
 
"Tapetoitu seinä on ja puinen lattia
Valokuvat koirasta ja lastenlapsista
Yläkerta yskii, askel ottamatta jää
Filmi pysähtyy
Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen
Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en
Täydellistä suoritusta tehnyt minäkään."
 
Hoito- ja hoivatyölleen yhteiskunnan tukea saavia omaishoitajia on tällä hetkellä 40 000. Ikääntyvässä Suomessa määrä voisi olla - ja tulevaisuudessa toivottavasti on - paljon suurempi.
 
Omaishoito on sekä inhimillisesti että yhteiskunnan talouden kannalta hyvä juttu. Sen kehittäminen palvelee oikealla tavalla uuden vanhuspalvelulain keskeistä tavoitetta kotona tapahtuvasta hoidosta. Uskon, että jokainen meistä haluaisi mahdollisimman pitkään saada tulla hoidetuksi omassa kodissa, omien huonekalujen, valokuvien ja maisemien keskellä.
 
On kuitenkin muistettava, että omaishoidettavia voivat olla muutkin kuin ikääntyneet ihmiset. Moni hoitaa myös sairasta lastaan tai muutoin sairastunutta tai vammautunutta läheistään. Myönnettävä myös on, että omaishoidon puolesta on helppo puhua, mutta kaikista meistä ei ole siihen käytännössä. Ajatuksena kaunis ja lähimmäisenrakkautta pursuava omaishoito on raskasta, sitovaa ja hoitajan henkisiä sekä fyysisiä voimavaroja vuorokauden ympäri koettelevaa arjen työtä.
 
Nykyisellään omaishoidon kriteerit vaihtelevat eri kunnissa. Kun laki ei toistaiseksi sido kuntia, on eri puolilla Suomea kunnissa päädytty järjettömiin säästöratkaisuihin. Omaishoidon tukipäätöksiä on jätetty tekemättä, saamisen kriteereitä tiukennettu ja tukia lakkautettu. Juuri tuon lyhytnäköisempää politiikkaa on vaikea keksiä. Päättäjät löytävät vaikeasti sairaat ja huonokuntoiset kuntalaiset vuodeosastolta kotien sijaan - ja se maksaa paljon omaishoidontukea enemmän.
 
Kataisen hallituksen ohjelmaan kuuluu omaishoidon kansallinen kehittäminen. Hyvä niin. Valitettavasti tulokset ovat toistaiseksi erittäin laihoja, vain työryhmien kokoisia.
 
Keskusta muiden tahojen mukana antoi kesän aluksi  lausuntonsa hallituksen valmisteleman omaishoidon kehittämisohjelman väliraporttiin. Keskustan mielestä on itsestään selvää, että omaishoidon tukipalvelut järjestetään lähipalveluina kotikunnassa. Kunnalla on paras asiantuntemus oman alueensa vanhusten, pitkäaikaissairaiden ja vammaisten tilanteeseen, kunnassa käytössä oleviin voimavaroihin ja tukipalveluihin. Kunnissa on kuitenkin oltava riittävästi henkilöstöä sekä omaishoidon tukipalvelujen tuottamiseen että neuvontaan ja ohjaukseen. Omaishoitajat kun tekevät vaativaa ja vastuullista työtä yksin ja yleensä ilman ammatillista osaamista.
 
Omaishoitajia koskevan tukipalkkion maksaminen sen sijaan tulee Keskustan pitkäaikaisen tavoitteen mukaisesti siirtää Kelan hoidettavaksi. Se takaa omaishoitajien yhdenvertaisen kohtelun. On sääli, että uusi peruspalveluministeri Huovinen tuntuu suhtautuvan ajatukseen penseästi.
 
Syytä on myös kiinnittää huomiota työssäkäyvien omaishoitajien aseman parantamiseen ja hyvien käytäntöjen levittämiseen työpaikalta toiselle. Työnantajien tulee tukea työntekijöidensä mahdollisuuksia ryhtyä omaishoitajiksi työnteon ohella. Työelämän pitää tulevaisuudessa joustaa lastenhoidon ohella ikääntyneiden vanhempien hoivaan. Tällöin aito yliskukupolvisuus yhteiskunnassa toteutuu ja taloudellisestikin jäädään taatusti plussan puolelle.  


Lähimmäisenrakkauden teot maksavat aina itsensä takaisin.

Luokkakokorahat viemäristä alas

Toimivien sosiaali- ja terveyspalvelujen ohella moni meistä määrittää hyvinvointiyhteiskunnan kulmakiveksi laadukkaan perusopetuksen. Suomalaisesta tasa-arvoisesta koulujärjestelmästä sietääkin olla ylpeä. Sen toteuttamisesta vastaavat kunnat.

 

Kataisen hallituksen ilonpilkahduksiin lukeutuu valtion erityisavustus kunnille opetusryhmien pienentämiseksi. Rahaa tähän hallitus on varannut tälle ja ensi vuodelle 60 miljoonaa euroa. Luokkakokojen järkevöittämisellä tavoitellaan - aivan oikein - perusopetuksen laadun parantamista. Monet kunnat ovat anomuksesta saaneet rahapotista tukea ja sitoutuneet samalla opetustoimen asioiden parantamiseen.

 

Käytännön kuntaelämässä päättäjien arvovalinnat kulkevat päinvastaiseen suuntaan. Esimerkiksi kotikaupunkini Turku päätti puolueiden yhteisellä sopimuksella kasvattaa perusopetuksen luokkakokoa 1, 5 oppilaalla. Tällä tavoitellaan miljoonasäästöjä - eli vähemmän palkattavia opettajia. Samassa maakunnassa Salo puolestaan lomauttaa opettajia. Vastaavia esimerkkejä löytyy eri puolelta Suomea.

 

Vertailun vuoksi on hyvä todeta, että esimerkiksi opettajien ammattijärjestö OAJ on vaatinut luokkakokojen säätämistä lailla ja ehdottaa, että erityistä tukea vaativa yksittäinen oppilas laskettaisiin luokkakokomääritelmissä kahdeksi, jolloin erityisoppilaiden opetukseen jäisi tarvittavan verran aikaa opettajilta.

 

Oli korvamerkityistä valtionosuuksista mitä mieltä tahansa, on kuitenkin järjetöntä jättää valtion suoma mahdollisuus hyödyntämättä. Nyt nimittäin käy niin, että leikkauspäätösten seurauksena kyseinen valtionavustus evätään Turun kaltaisilta kunnilta pois. Turussa summa on ollut 2,5 miljoonaa euroa. Miten ihmeessä voi siis säästää, jos samalla menettää valtion tukea? Näin kuulemma kuitenkin tapahtuu.

 

Valtion ja kuntapäättäjien polut käyvät eri suuntiin. Korulauseet kuitenkin ovat kaikilla samoja; lapsiin ja nuoriin pitää satsata, sillä se on sijoitus tulevaisuuteen. Mutta tehdäänkö näin käytännössä?

Sukupolvikysymyksiä työmarkkinoilla

Työstä on tullut vaikean taloudellisen suhdanteen aikana kiistakapula. Eläketurvakeskuksen Jukka Rantala kehotti viikonloppuna työmarkkinaosapuolia käymään keskustelua siitä, pitäisikö nuorten irtisanomista helpottaa lailla Suomessa. Nuorisotyöttömyyden kanssa painiskelevassa maassamme ajatus herätti välittömästi vastareaktioita, varsinkin kun Akavan Sture Fjäder ja STTK:n Mikko Mäenpää antoivat varovaisen tukensa Rantalan lausunnolle.

 

Eläketurvakeskuksen Rantalan ehdotuksen taustalla lienee perusteltu huoli järjestelmän kestävyydestä: iäkkäämmän työvoiman eläkeputkeen työntäminen on pidemmän päälle kestämätön ratkaisu. Rantala nosti esille Ruotsin mallin, jossa laki määrää irtisanomaan ensimmäisenä virkaiältään nuorimmat työntekijät.

 

SUOMESSA ONGELMANA on, että vanhimmat työntekijät joutuvat usein lähtemään ensimmäisenä. Hyvässä työyhteisössä tieto siirtyy vanhemmalta nuoremmalle – ja myös toisin päin. Kaikenikäisiä työkykyisiä ihmisiä tarvitaan tekemään työtunteja kansantalouden hyväksi.

Harmillisinta on, että vanha lupaus koulutuksen merkityksestä työllistymisessä ei enää realisoidu kaikille. Akavan tilaston mukaan vastavalmistuneiden maisterien työttömyys kaksinkertaistui viime vuodesta, työttömänä tuosta joukosta oli maaliskuussa 45 prosenttia. Irtisanomissuojaa ei Suomessa ole lailla helpotettu, mutta on muistettava, että nuorten työelämässä määräaikaisten työsopimusten rooli on jo hyvin suuri. Myös sen tilastot osoittavat todeksi.

 

Mikä siis mättää? Tahtotilan ainakin pitäisi olla yhteinen: Työtä kaikille työhaluisille ja tukea kelkasta pudonneille. Tähän työministeri Lauri Ihalaisen nuorisotakuuprojektinkin pitäisi tähdätä.

Kaiken tämän keskellä etujärjestöt ja ikäryhmät taistelevat työstä ja yrittävät vaalia omia oikeuksiaan. Nuorten soisi tuovan enemmänkin näkökulmia tämän keskustelun piiriin. Monella käytännön ongelmat piilevät ylipäätään ensimmäisen työpaikan saamisessa.

 

Suurin ongelma ei kuitenkaan liene irtisanomisen vaikeus, vaan työpaikkojen syntyminen ja mahdollisimman monen saaminen mukaan kansantalouden talkoisiin. Hallituksen nuorisotakuu on ajatuksena hieno, mutta uhkaa hautautua liian pienten panostusten ja keinovalikoiman puutteen suohon.

 

HALUAN NOSTAA keskusteluun asevelvollisuuskutsuntojen omaisten tulevaisuuskutsuntojen ulottamisen koko ikäluokkaan, sekä miehiin että naisiin. Kutsunnoissa haastateltaisiin ikäryhmän nuoret, he pääsisivät terveystarkastukseen ja myös opinto-ohjaajan tapaamiseen. Tilaisuudessa saataisiin kysytyksi nuorelta tulevaisuuden suuntaa ja hänelle tarjottaisiin tarvittaessa paikkaa jatkokoulutuksessa tai työelämässä. Olen varma, että tämä satsaus maksaisi itsensä takaisin.

 

Myös opinto-ohjauksen resursseissa ja oppisopimuskoulutuksessa on edelleen paljon kehitettävää. Väärä alavalinta yläasteen tai lukion jälkeen pidentää pääsyä työelämään huomattavan paljon. Kaikkia ei koulun penkissä istuminen kiinnosta, joten oppisopimuskoulutuksen muotoa pitäisi muuttaa nykyisestä. Keski-Euroopassa, samoin kuin muissa Pohjoismaissa oppisopimuskoulutuksen asema on merkittävästi vahvempi kuin meillä. Useimmissa noista maista myös nuorisotyöttömyys on Suomea alempi.

 

Lähtökohtaisesti työnteon pitäisi aina olla kannattavaa. Keskusta on esittänyt työttömille 300 euron suojaosaa. Näin työtön saisi hankkia omalla työllään pientä tienestiä. Edellisellä hallituskaudellaan keskusta jo toi tuon mahdollisuuden työttömille vapaapalokuntalaisille.

 

(Julkaistu Turun sanomissa 12.6.2013)

Paha palveluseteli?

Julkisen terveydenhuollon ja sosiaalitoimen ongelmat tässä niukassa taloustilanteessa ovat sen kokoisia, että ideologisen nakkelun sijaan pitää etsiä aidosti ratkaisuja.

Arvelen, että tätä meiltä päättäjiltä odottavat myös ne 900 000 suomalaista, jotka ovat päätyneet ottamaan yksityisen sairauskuluvakuutuksen ja turvautuvat siis oman rahan ja vakuutusyhtiön turvin yksityislääkäriin oman terveyskeskuksen tai sairaalan sijaan.

Olen vahva julkisen ja tasa-arvoisen terveydenhuollon kannattaja. Silti - tai ehkä juuri siksi päätin työntää  syrjään ennakkoluuloni palveluseteliä kohtaan ja perehtyä aiheeseen vähän paremmin.  Näen sen hyödyntämisessä paljon mahdollisuuksia. Ensinnäkin palveluseteli tuo potilaan ja asiakkaan palvelujen keskiöön - hänellä on mahdollisuus valita.

Toisekseen, palvelusetelin avulla meillä on mahdollisuus tukea kotimaista yrittäjyyttä ja työllisyyttä - myös järjestökentällä. Väheksyä ei pidä myöskään palvelusetelin akuutin tarpeen hyötyjä esimerkiksi ruuhkautuneen terveydenhuollon jonon purkuhommissa. (HS 27.5.)

Tällä hetkellä palveluseteli on alikäytetty resurssi. Rahaa liikkuu palveluseteleissä vain 100 miljoonaa vuodessa koko maassa. Yksi suurimmista syistä tähän on toimimaton it-järjestelmä, joka helpottaisi niin kuntia palvelujen ostajina kuin yrityksiä, jotka palveluja haluaisivat tarjota. Kuntien yhteistyöllä tuota teknologista infraa laitetaan nyt kuntoon ja kerrankin taitaa olla lupa odottaa tuloksia, jossa toimivalla tietotekniikalla saadaan jopa aikaan säästöjä.

Mutta ei palveluseteli autuaaksi tee. Jos kunta ei aseta palveluja kilpailuttaessaan  yrityksille riittävän selvästi reunaehtoja, alan valtaa myyjän markkinat. Siksi palveluille pitää asettaa hintakatto ja pääasiassa myös hinnoittelu, jossa kuntalaisen omavastuu on porrastettu tulorajoilla. Parhaimmillaan kunnan oma tuotanto ja yksityinen tuotanto ovat aidosti samalla viivalla.

Jos ja kun palvelusetelien yleistyminen on väistämätön tosiasia, virherämeiköt kannattaa ruopata läpi jo nyt.  Kaikki on mennyt palvelusetelien kanssa pahasti pieleen, jos jäljelle jää  kuihtuva ja kituuttava julkinen sektori yhteiskunnan heikommille ja toisaalla porskuttaa porvari palvelusetelin turvin.

 

Sote- soppaa lusikoimassa

Hallituksen keittämä sote-soppa on porissut jo kohta kaksi vuotta. Maakunnan miehen Petteri Orpon johdolla saatiin vihdoinkin jotain paperille.

Kataisen kuuden puolueen hallitusta ja keskustaa yhdistää pyrkimys uudistaa palveluita. Tehtävä ei ole helppo, ei millekään puolueelle. Jatkossa ei kuitenkaan voi olla niin, että terveyskeskuksen lääkärille on viikkokausien jonot.

Ei voi olla niin, että joka kolmas lähihoitaja kokee työnsä niin kuormittavaksi, että pohtii alan vaihtoa. Ei voi olla niin, että potilasta ja hoidon aiheuttamia kustannuksia pompotellaan perusterveydenhuollosta erikoissairaanhoitoon. Eikä voi olla niin, että sosiaalitoimi ja terveydenhuolto toimivat irrallaan toisistaan.

Hallituksen tavoite lähtee aivan oikein siitä, että kuntatason terveyskeskusten sekä sairaanhoitopiirien raja-aitaa pyritään madaltamaan. Niin ikään kannatettavaa on, että sosiaali- ja terveystoimea sidotaan tiukemmin yhteen. Se on asiakkaan etu.

Sitten tulee kuitenkin iso mutta. Keskustan ja hallituksen ajattelu eroaa monissa perustavanlaatuisissa asioissa. Lisäksi useat asiantuntijat tyrmäävät nyt jo kerta toisensa perään sinipunahallituksen suunnitelmat. Soraääniä on myös kuulunut hallituksen sisältä.

Hallitus lähtee pelkästään siitä, että nykyinen kuntarakenne on väärä. Sitä muuttamalla, päätösvaltaa keskittämällä ja kieltämällä kuntien välinen yhteistyö kuntien taloudet ja palvelut olisivat turvatut.
Kuntaliitosten vauhdittajaksi hallitus on valjastanut kaikki kuntiin kohdistuvat uudistukset, myös sote-uudistuksen. Näin kurjista ainespuista Orpon työryhmän oli mahdotonta rakentaa uudistusta, jolla sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut aidosti paranevat.

Mitä Orpon työryhmän linjaukset merkitsevät Turun seudulle? Työryhmä toteaa selvästi, että ”yksi keskeinen kriteeri on, että yhdellä työssäkäyntialueella voi olla vain yksi sote-alue ja vastuukunta”.
Käytännössä Turusta käsin junailtaisiin ainakin Kaarinan, Liedon, Maskun, Naantalin, Nousiaisten, Paimion, Raision ja Ruskon kaikkia sote-palveluja. Kuntarakennelakiesityksessä ne on nimetty Turun yhdyskuntarakenne- ja työssäkäyntialueiksi.

Turku siis toimisi isäntänä ja muut renkien lailla ostokonttorina. Tätä näkemystä vahvistivat lainvalmistelua toteuttavan työryhmän puheenjohtajan Kirsi Paasikosken (TS 13.5.) kommentit. Taustalla on siis vahva keskittämisen pyrkimys.

Kuten kaikki tiedämme, Turun lähikunnissa kuntaliitoksiin Turun kanssa suhtaudutaan penseästi. Suurimmassa osassa näistä kunnista on sinipunainen johtoporukka. Heidän näkemystään oman kotikunnan tulevaisuudesta ei näytetä arvostettavan.

Tulemmeko siis näkemään kunnon ottelun, jossa maakunnan kokoomuslaiset ja demarit ovat napit vastakkain turkulaisten puoluetovereidensa kanssa?

Keskustan vaihtoehdon, kotikunta-maakuntamallin ydin on kuntien välisessä tasa-arvoisessa yhteistyössä, jota rakennetaan maakunnan kokoiseksi sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä. Siellä päätökset tehdään yhdessä. Palveluiden säilyminen riittävän lähellä turvataan lailla. Muista kunnan palveluista vastaa oma kotikunta.

Keskustalle sosiaali- ja terveyspalvelujen hyvä järjestäminen ja suomalaisten luottamus julkisiin palveluihin on itseisarvo. Kataisen hallitukselle ne toimivat suurkuntia maalailevan kuntauudistuksen keppihevosena.

Potilaiden turvallisuus, asiakkaiden tyytyväisyys ja henkilökunnan jaksaminen ovat jääneet hallituksen hankkeessa valtatavoitteiden jalkoihin.

Kaikkiaan terveydenhuollon rakenteiden varjoon on jäänyt muutama muu varsin tärkeä asia. Ensinnäkin sote-sopasta on hyvä siivilöidä esiin myös se lyhenteen toinen osa: sosiaalitoimi. Nyt olemme keskittyneet lähinnä vain terveydenhuoltoon.

Lisäksi palvelujen rahoitus on jäänyt täysin kellareiden pimentoon – miten tämä kaikki jatkossa rahoitetaan? Myös terveydenhuollon henkilöstön arjen tuskailu toimimattomista tietojärjestelmistä ja tilastointiviidakosta on otettava tosissaan.

Yksinelävät yhteiskunnassa

Yhä useampi suomalainen asuu yksin. Kun kolmisenkymmentä vuotta sitten Suomessa oli yhden hengen asuntokuntia alle 500 000, nyt niitä on yli miljoona. Myös yhden vanhemman lapsiperheiden määrä kasvoi 1990-luvun lamavuosina.

Muutosvauhti on ollut hurja. Sama yksinasumisen ilmiö näkyy muuallakin maailmassa - meillä tosin eurooppalaisesti verrattuna poikkeuksellisen vahvasti.
Yhteisöllisestä agraariyhteiskunnasta ja tiiviistä työläisasumisesta on siirrytty länsimaissa uuteen vaiheeseen. Yksinelämisen ilmiö on osa kaupungistunutta Suomea. Vastoin yleisiä ennakkokäsityksiä, suurin osa yksineläjistä on työikäisiä.

Taustalla heijastelee myös esimerkiksi nuorten aikuisten omien kotitalouksien lisääntyminen. Meillä muutetaan kotoa pois varsin varhain. Toisaalta nuoruuden pitkittyminen näkyy; ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut vuosi vuodelta ja oikeaa kumppania ja siten ensimmäistä avioliittoa odotetaan pitkään. Näkyypä ilmiössä toisaalta myös sitoutumisen toinen ulottuvuus - moni yksinasuva on parisuhteen päättänyt henkilö.

Ilmiössä kirkastuu kaikkiaan muuttunut käsitys parisuhteista ja toisaalta voimistunut naisten itsellisyys. Enää ensimmäinen parisuhde ei välttämättä johda avioliittoon ja toisaalta nainen tarvitse miestä yhteiskunnallisen asemansa takaajaksi.

On vaikea tyypitellä, millaisia ihmisiä yksineläjät ovat. Ensinnäkin emme oikein osaa kielellisesti määritellä heitä.

Moni puhuu yksinäisistä - vaikka eihän se tarkoita lainkaan samaa kuin yksin asuminen. Joku nimittää heitä perheettömiksi - tulee siis määritelleeksi yksineläjän vajavaiseksi, jotakin ilman olevaksi. Lisäksi ryhmän tunnistamisen vaikeutta lisää vähäinen tutkimustieto heistä. Monin paikoin yksineläviä ei oikeastaan ole olemassa tilastoissa, joiden varassa päätöksiäkin politiikassa tehdään.

Pidimme yksinelävien yhteiskunnallisesta asemasta keskustelutilaisuuden yhteistyössä alkiolaisten naisten Kerttu-verkoston kanssa Helsingissä pari viikkoa sitten. Tilaisuus herätti paljon ajatuksia. Kuulimme monta omakohtaistakin tarinaa.

Ennen muuta esiin nousi se, miten vaiettu aihe yhden aikuisen elämä yhä on - oli sitten kyseessä eronnut, leskeksi jäänyt tai yksinelämisen valinnut henkilö.
Oma vaikea ulottuvuutensa arjessa on heillä, jotka yhden aikuisen kotitaloudessa kasvattavat lapsia yksin. Keskustelun aikana nousi esiin, miten yksinelävien asiaa tulisi lähestyä myös taloudellisena kysymyksenä.

Yksin asuminen on kallista. Se ei tarkoita pelkästään asumismenoja - yksin lyhennettävää lainaa tai yksiön vuokran kallista hintaa suhteessa kaksioon, vaan myös monen muun arkisen hyödykkeen kustantamista yhdestä pussista. Tietokoneen nettimaksut, sanomalehdet, sähkölasku, elintarvikkeet.

Lisäksi on huomioitava yksinelävän talouden erityinen epävarmuus näinä aikoina. Kun firman yt-neuvottelujen myötä irtisanominen uhkaa, pariskunnan taloudessa toisen tulot yleensä tasoittavat oman rahatilanteen aukkoa - puhumattakaan siitä, jos sairastuu.
Sosiaalipolitiikassa tilanteeseen on onneksi havahduttu edes tilastojen valossa. Yksineläjät, erityisesti yksinhuoltajat, ovat arjessaan suuressa toimeentuloriskissä.

Useampi kuin joka kymmenes yksinelävä joutuu turvautumaan arjessaan toimeentulotukeen. Parisuhteessa elävistä vain kaksi sadasta tekee samoin.
Kun keskustassa nyt syystäkin pohditaan, miten voisimme lähestyä kaupungeissa asuvia ja koskettaa viestillämme, yksinelävien asia on yksi keskeinen teema. Monelle heistä riittää aluksi edes se, että tulisi ihmisenä osalliseksi päätöksenteosta.

Tarvitsemme tutkimustietoa, tarvitsemme oman poliittisen ohjelman yksinelävistä.
Meidän tulee osoittaa, että erilaiset elämänvalinnat ovat hyväksyttäviä. Yksinelävä on arvokas yksinään, sellaisenaan.

Yksinelävät tarvitsevat poliitikkoja, jotka näkevät heidät.

 

Joukkopako hallituksesta alkoi

 

Keväinen lauantai jää aikakirjoihin päivänä, jolloin Kataisen hallituksesta alkoi joukkopako. Kuusikko näyttää kaatuvan sisältä päin.

Vasemmistoliitto irtisanoutui varapuheenjohtajansa suulla täydellisesti hallituksen kunta- ja sote-uudistuksista. Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson puolestaan antoi Helsingin Sanomissa yksiselitteisen epäluottamuslauseen hallituksen johtokuusikolle – siis paitsi pääministeri Jyrki Kataiselle myös oman puolueensa puheenjohtajalle, valtiovarainministeri Jutta Urpilaiselle.

 Sopii kysyä, miksi tässäkin asiassa päätöksiä selvitellään jälkikäteen. Miksi peruspalveluministeri ei neuvotellut aatesisar Urpilaisen kanssa murheistaan jo ennen hallituksen kehysriihtä?

Guzenina-Richardson syyttää sekstettiä sosiaali- ja terveysministeriön alaisten tutkimuslaitosten leikkauksista ja vaatii pääministerin kansliaa valmistelemaan laajan tutkimusrahoitusremontin uudestaan.

Se, että Katainen vei Guzenina-Richardsonilta epäluottamuslauseellaan vallan sote-uudistuksessa, on uskomaton tapaus, mutta silti: vastuuministeri vastaa aina oman ministeriönsä hallinnonalan asioista. Sosiaali- ja terveysministeriön alaisten tutkimuslaitosten kohtuuttomista määrärahaleikkauksista Guzenina-Richardson ei pääse pakoon kirjelmöimällä ja käräjöimällä. Ministeri vastaa. Piste.

En liene ainut joka kysyy, miten Suomen asioita voidaan hoitaa näin. Hallitus marssi kehysriihestä ulos suupielet poskissa, mutta vain muutama viikko kehysriihen jälkeen on täydellinen epäselvyys siitä, mitä on päätetty ja kuka on päättänyt.

Sosiaali- ja terveysministeriön alaisten tutkimusrahojen leikkauksesta on tulossa inhimillinen murhenäytelmä sadoille ihmisille. Tutkimuslaitosten kanssa ei leikkauksista neuvoteltu. Sen sijaan että hallitus kuuntelisi asiantuntijoita ja tutkijoita, se rankaisee heitä toisinajattelusta. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on esittänyt perusteltua ja oikeutettua arvostelua niin vanhuspalvelulaista kuin sote-uudistuksesta – siis Guzenina-Richardsonin vastuulla olevista asioista.

Kohtuuttomat leikkaukset on peruttava. Jos Guzenina-Richardsonin sinällään poikkeuksellisen epälojaali rimpuilu johtaa tähän, Keskusta on tyytyväinen.

 

Sairaalareissusta kuuluu matkakorvaus

Laadukas, julkinen terveydenhuolto kuuluu jokaiselle suomalaiselle. Palvelut eivät aina ole saatavilla nurkan takana ja siksi yhteiskuntamme palveluihin kuuluu korvausten saaminen lääkärireissuun liittyvästä matkustuksesta. Asia koskettaa varsin läheisesti heitä, jotka asuvat etäällä maakunnan keskuksesta ja joutuvat sairautensa vuoksi usein turvautumaan vaikkapa taksimatkaan TYKS:iin.

Matkakorvauksia voi siis saada julkiseen tai yksityiseen sairaanhoitoon sekä raskauteen ja synnytykseen liittyvistä matkoista, kun kustannukset yhteen suuntaan ylittävät omavastuun. Kela korvaa myös kuntoutukseen tehtyjä matkoja, kun kuntoutus perustuu Kelan tai julkisen terveydenhuollon kuntoutuspäätökseen.

On varsin ihmeellistä, että Jyrki Kataisen hallitus päätti muutama viikko sitten kehysriihessään leikata Kelan maksamista korvauksista 50 miljoonaa euroa pois. Päätöksen tarkemmasta sisällöstä ei ole hiiskuttu – eikä kukaan taida tälläkään kertaa hallituksen riveistä tietää, mistä edes päätettiin.

Yleisesti kuitenkin arvellaan, että hallitus leikkaa taas matkakorvauksista, jo toistamiseen tällä hallituskaudella. Aiemmin sairausvakuutuksesta leikattiin matkakorvauksen lisäksi jo tutkimuksen ja hoidon sekä suurimmin lääkekorvausten osalta. Tämä on tuntunut erityisesti paljon sairastavien arjessa jo nyt.

Onko todella niin, että sosialidemokraatit, jotka aina sanovat olevansa köyhän kansan puolella, ovat mukana hyväksymässä ratkaisua, joka leikkaa matkakorvauksia yhteiskuntamme sairaimmilta ja vähävaraisimmilta?

Muutoinkin hallituksen leikkauksista valtaosa kohdistuu sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen on ylpeänä todennut, miten hallitus onnistui välttämään leikkaukset sosiaaliturvaan. Todellisuudessa näin ei ollut - Kelan maksamat korvaukset ovat osa sosiaaliturvajärjestelmää.

Samalla kun SDP ja Vasemmistoliitto olivat kehysriihessä valmiita laajamittaisiin verohuojennuksiin yhteiskuntamme rikkaimmille, he leikkaavat heikompiosaisilta.

Olisiko hallituksella kanttia muuttaa tätäkin ratkaisua osinkoverotuksen lailla oikeudenmukaisempaan suuntaan?
 

Naamarit ovat pudonneet

Yleisradion eilisessä puoluekannatusmittauksessa Keskustan kannatus on kasvanut eniten. Keskustan kannatus on Yleisradion Taloustutkimuksella teettämissä mittauksissa nyt korkein sitten viime eduskuntavaalien. Tämä on meille vahvistus siitä, että olemme Keskustassa oikealla asialla ja samalla kehotus tehdä töitä entistä kovemmin ja ihmisiä kuunnellen. Silti edelleen kirittävää riittää paljon.

Myös Perussuomalaiset ovat lisänneet hieman kannatustaan. Päähallituspuolueiden Kokoomuksen ja SDP:n kannatus on puolestaan laskenut.

Yleisradion gallup on tietysti vain yksi mittaus. Kun neljän suurimman puolueen kannatuslukuja katsoo kaksi vuotta taaksepäin ja keskustelee suomalaisten kanssa, ymmärtää, että muutos muhii maassa. Yhä suurempi osa kansasta näkee Kataisen hallituksen mielikuvapolitiikan läpi. Naamarit ovat pudonneet.

Ministereiden sekoilu kehysriihen päätöksissä laittaa kysymään, johtaako Suomea kukaan. Maan asiat ovat sekaisin, mutta ministerit ovat sormi suussa ja kinastelevat keskenään. Enemmistö hallituspuolueista ei näytä tietävän, mitä tuli päätettyä. Valtiovarainministeri Urpilainen vastaa veropäätösten valmistelusta. Hänelle epäoikeudenmukainen yritys- ja osinkoveropaketti ei voinut tulla yllätyksenä. Urpilainen on Kokoomuksen vanavedessä tekemässä Suomesta rikkaiden veroparatiisia.

Hallitus esiintyy uudistajana ja kaikki on pääministeriä lainaten ”fantastista”. Todellisuudessa valtion kassa on tyhjä, talous ei kasva ja työttömyys pahenee. Kataisen ”uudistukset” ovat kaiken keskittämistä, palveluista leikkaamista ja tavallisten suomalaisten ajamista entistä ahtaammalle. Tämä näkyi taas kerran kehysriihessä.

Sote-sopasta eivät näköjään ota enää edes hallituspuolueiden puheenjohtajat selvää. En ihmettele, että lähihoitajat, sairaanhoitajat ja muut sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijät ovat huolissaan. He eivät edelleenkään tiedä, miten palvelut järjestetään ja kuka on heidän työnantajansa tulevaisuudessa. Epäselvyys pahenee ja hallitus jätti kehysriihessä täysin huomioimatta näiden henkisesti ja ruumiillisesti raskaiden alojen työhyvinvoinnin.

Kokoomuksen työväen naamari putosi viimeistään kehysriihessä, kun karu totuus paljastui suomalaiselle keskiluokalle: rikkain prosentti suomalaisista korjasi itselleen muhkeat veronalennukset, mutta tavalliset työntekijät, toimihenkilöt ja yrittäjät saivat epäoikeudenmukaiset leikkaukset ja veronkiristykset. SDP:n puheet työstä ja oikeudenmukaisuudesta puolestaan ovat tuuleen huutelua. Kehysriihen kohtuuttomuuksia ei pysty selittämään parhain päin edes kovimmille ay-aktiiveille. Hekin näkevät viimeistään nyt, että SDP ja Kokoomus ovat hallituksessa kuin siamilaiset kaksoset.

Maakunnilla ja maaseudulla ei tässä hallituksessa ole missään vaiheessa ollut puolustajia. Kataisen ja Urpilaisen vähättely koko Suomen mahdollisuuksia kohtaan hakee vertaistaan historiassa.

Raha ei ole merkki välittämisestä

Kansaneläkelaitoksen tutkimusprofessori Heikki Hiilamo esitti Kuntalehden kolumnissaan (4/2013) toimeentulotuen rajoittamista lapsettomien, alle 25-vuotiaiden osalta. Tukea ei Hiilamon mukaan saisi ainakaan maksaa pitkiä aikoja.  Mediassa ehätettiin jo kauhistelemaan - ja tietysti myös vääristelemään ehdotusta. Hiilamo esitti, että nuorille toimeentulotukea parempi yhteiskunnan tukitapa olisi työmarkkinatuki, joka maksettaisiin suoraan työnantajalle, joka työllistäisi nuoren.

Hiilamon esitys on samansuuntainen kuin Osmo Soininvaaran ja Juhana Vartiaisen Matalapalkkatyö Suomessa -raportin avaukset. Ne ovat herättäneet valitettavan vähän julkista keskustelua. Tuomittavaksi nostettiin - sinänsä aiheellisesti - nuorten palkka-ale, mutta sen taakse hautautui moni kannatettava ja työn tekemiseen kannustava esitys.

20-24-vuotiaista nuorista aikuisista 14,8 prosenttia saa kunnan sosiaalitoimen myöntämää toimeentulotukea. Prosenttien takana on monta erilaista tarinaa. Hetkellistä talouden ahdingoa ja työttömyyttä tai arkea, jossa elämän peruspalikat ovat kadonneet jo vuosia sitten. Surullisen monen tapauksen takana on oletettavasti vähäinen koulutus ja kelkasta putoaminen jo peruskoulun jälkeen.

Toimeentulotuki ei saa olla nuoren arjessa pysyvä ratkaisu. Vastikkeettoman rahan kolahtaminen tilille on kuin merkki siitä, että yhteiskunnalle on jotakuinkin sama, mitä nuori elämällään tekee. Näin ei saa olla. Kunnan on tarjottava heille tuettua työtä tai osoitettava paikka koulutukseen.

Valtionhallinnossa valmisteltu nuorten yhteiskuntatakuun toteuttaminen on nyt pitkälti kuntien vastuulla. Heikki Hiilamo muistuttaa aiheellisesti, että kunnan kannalta nuoren tuettu työllistäminen on aina edullisempi vaihtoehto kuin toimeentulotuen maksaminen. Sen myötä nuori pääsee työn syrjään kiinni, työpaikasta tulee parhaimmillaan pysyvä ja elämä kannattelee ilman yhteiskunnan tukia.

Nuoriin kohdistuvat yhteiskunnan tuet ovat herkkä aihe käsiteltäväksi. Keskustelu lipsahtaa syyttelyksi tai puheeksi oleskeluyhteiskunnasta. Silti asiasta pitää puhua. Nuorten ja nuorten aikuisten parhaaksi pitkällä tähtäimellä on ennen muuta se, että joku välittää. Tarjoaa työn ja paikan elämässä - pelkän rahan sijaan.

Kehysriihestä lapioitua

Kataisen hallitus latasi suuret odotukset viime viikon torstain kehysriiheen. Tapahtuman pohjustusta joku kuvaili hyvin lumen kolaamiseksi. Talven mittaan taivaalta sataneet toiveet kolattiin isoksi kasaksi ja nyt tuli lapioimisen aika. Lumivuori oli kasvanut turhan suureksi.

Mitä viime viikosta jäi käteen?

Päällimmäiseksi epätietoisuutta. Sekä oppositio että median edustajat ovat kiehuneet harmista hallituksen tiedotuspolitiikan osalta. Olisi ollut ihan reilua kertoa kuuden hyvän asian rinnalla ne seitsemän huonoa.  VIikonloppuna kinastelu jatkui siitä, oliko etujärjestö EK:lla paremmat tiedot tulevista päätöksistä kuin muilla. Yhteisöveron alennus toteutui, mutta keskitetty palkkaratkaisu jäi tekemättä.

Tarkemmin ottaen työelämän osalta päätöksiä ei juuri tehty muutenkaan. Sama hehkutus osatyökykyisten ohjelmasta ja opintotuen indeksisidonnaisuudesta on nyt kuultu ties kuinka monessa hallituksen tiedotustilaisuudessa, ikään kuin uutena asiana. Tosiasiassa hallituksella ei ole yhteistä linjaa siitä, miten kansantalouttamme hoidettaisiin pidentyvien työurien avulla.

Erityisen epäselväksi jäi hallituksen ratkaisu sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenteen uudistamisesta. En ole tavannut vielä yhtäkään hallituspuolueen edustajaa, joka osaisi kertoa, mitä nyt oikein sovittiin. Ministeritasolta on esitetty villejä, keskenään ristiriitaisia veikkauksia siitä, kuinka monesta sote-alueesta tässä päätettiinkään. Huh huh. Temppuilu alkaa riittää. Kysymys kun nyt kuitenkin ihmisten tärkeimmistä verovaroin kustannetuista palveluista. Terveydellä ei ole leikkimistä.

Mutta mitä jäi kehysriihestä käteen tavalliselle suomalaiselle?  Ensiksi hyvät asiat. Lapsiperheitä ei Kataisen hallitus juuri ole muistanut. Nyt tuli konkreettinen kehitysaskel.  Hallituksen esitystä lapsiperheiden valinnanvapauden tueksi pitää kehua. Osittaisen hoitorahan kehittäminen ja tuen parantaminen on oikeasti hyvä juttu. Vielä kun kertoisivat, miten korotettu etuisuus rahoitetaan.

Positiivisen maininnan ansaitsee myös kotitalousvähennyksen tason nostaminen. Summa nousee 400 eurolla.  Tässä hallituksen politiikka tosin on ollut aika jojoilevaa. Ensiksi tasoa laskettiin, nyt nostettiin. Mittelin asiasta  turkulaisen kokoomuksen edustajan Petteri Orpon kanssa menneenä syksynä - sittemmin ryhmänjohtajaksi päätynyt Orpo vaati  kotitalousvähennyksen nostoa jo tuolloin, mutta ei saanut ääntään kuuluviin. Nyt linjaus toteutui.

Sitten kansan kukkarolle käyvät päätökset.  Kaikista emme ensinnäkään vielä tiedä - hallitus kertoo ikävät asiat vasta myöhemmin.

Selvää on, että kulutukseen liittyvistä veroista moni nousee. Paheet maksavat entistä enemmän. Alkoholiveroa kiristetään taas kerran, olisiko viides kerta viiden vuoden sisään. Oluen hinnan koostumuksessa kuilu Viroon kasvaa entisestään - meillä verot kuittaavat kaljakeissin hinnasta reippaasti yli puolet. Hallituksella on ohjelmassaan alkoholipolitiikan kokonaisuudistus. Olisi erittäin hyvä, että suomalaisten runsaaseen viinanjuontiin keksittäisiin muitakin ratkaisuja kuin hinnan nostaminen. Alkoholin, makeisten ja tupakan verotuksen nostolla hallitus tavoittelee 230 miljoonan lisätuloja.

Jokaisen kotitalouden arkeen vaikuttaa ennen muuta sähköveron nousu. Sähköllä lämpiävien talojen asukkaat saavat nyt viimeistään pohdittavakseen vaihtoehtoisen lämmitysratkaisun välttämättömyyden. Hinnan nousun myötä kustannukset kohoavat usealla kymmenellä eurolla.

Merkittäviä vaikutuksia on myös Kataisen hallituksen linjalla kiristää kuntien taloutta entisestään. Valtionosuuksia - rahoja, joilla palvelut kuntalaisille järjestetään - vähennetään entisestään. Se tarkoittaa vuoden pidempään kierrätettäviä koulukirjoja, vanhusten palvelutalon ruuan laadun huononemista,  terveysaseman pitkää kiinnioloa kesäaikaan ja monin paikoin kunnan työntekijöiden lomautuksia.

Lisäksi hallitus toistamiseen päätti heikentää asuntovelallisten korkovähennysoikeutta. Suurten asuntolainojen maassa ratkaisu kolahtaa erityisesti nuorten aikuisten arkeen. Lapsiperhe saa kiristää talouttaan yhä tiukemmalle, kun lainaerät kolahtavat maksuun. Tätä on vaikea hyväksyä. Elämän ruuhkavuosien porukat laitetaan nyt yhä tiukemmalle.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Oppositionkaan edustajalla ei ole pokkaa sanoa, etteikö hallituksen olisi pitänyt tehdä ikäviäkin päätöksiä. Sitä aika nyt vaatii. Tulevien sukupolvien kannalta on välttämätöntä, että nyt tehdään suuria rakenteellisia uudistuksia yhteiskuntaamme. Sen rinnalla taloutta tulee sopeuttaa tulevien aikojen turvaksi.

Kaikkia päätöksiä tulee kuitenkin kyetä arvioimaan niiden sukupolvivaikutusten osalta. Tehtiinkö todella riittävästi päätöksiä, jotta Suomi selviytyy? Ja  kenen etua hallitus lopulta ajoi? Kuka maksaa laskun lopulta? Voittajia taisivat taas olla ne, jotka huusivat kovimmin. Hallituksen  linjassa on paljon "toivotaan, toivotaan"-sävyä. Yrityselämälle  ojennettiin nyt auttava käsi. Sen pitää näkyä kohoavana työllisyytenä.

Eroon ongelmakäytöstä

Alkoholista on tullut työikäisten suomalaisten yleisin kuolinsyy. Näin totesin viime viikolla jättämässäni kirjallisessa kysymyksessä, joka käsitteli päihdekuntoutuksen tehokkuuden arviointia. Totuutta ei pääse pakoon. Suomalaiset juovat liikaa. Kylmät faktat todistavat sen, että puhtaaksi alkoholiksi muutettu kulutus on keskimäärin kunnon ämpärin kokoinen jokaisen suomalaisen osalta. Asialle täytyy tehdä jotakin. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2011 päihdetilastollisen vuosikirjan mukaan alkoholista johtuviin haittoihin kuoli 2584 ihmistä. Samaan aikaan liikenteessä kuoli 292 henkilöä. Alkoholihaittojen aiheuttamat kustannukset yhteiskunnalle ovat vuositasolla miljardisuuruiset - puhumattakaan alkoholihaittojen ja niistä seuraavien kuolemantapausten inhimillisestä hinnasta. Alkoholin aiheuttamat lieveilmiöt: väkivaltarikokset, perheväkivalta ja sairaudet jättävät omat jälkensä myös alkoholistin läheisiin ihmisiin.

Tästä kaikesta puhutaan yllättävän vähän. Aihe on vaikea.

  Kuinka sitten tarttua tähän ongelmaan? Keinoja on useita. Olemme puolueessamme koonneet keinot ”Kippis kohtuudelle”- ohjelmapaperiksi. Tarkoituksena ei saa olla terveen alkoholikulttuurin alasajo vaan päihdeongelmien aikainen tunnistaminen ja tehokas hoito.   Uskallan väittää, että onnistunut ja tehokas päihdekuntoutus on tehokkain keino vähentää alkoholikuolemia.

 Itse päihdekuntoutusprosessi voi kestää muutamasta viikosta useisiin vuosiin. Sen aikana asiakasta tuetaan, jotta hänen hänen elämänhallinnan ongelmansa ratkeaisivat ja toimintakyky lisääntyisi. Tavoitteena on päästä kiinni normaaliin elämään, jossa alkoholi ei enää ole kaikkea varjostava haamu.

 Niin alkoholista, kuin muistakin päihderiippuvuuksista kuntoutuminen on pitkä prosessi. Näin etenkin jos mietitään täydellistä kuntoutumista. Tuo prosessi voidaan jakaa erilaisiin vaiheisiin aina vieroituksesta avohoitoon ja kuntouttavaan päihdehoitoon. Huolestuttava piirre on, että vaikea taloustilanne on ajanut kunnat säästämään päihdekuntoutuksesta:

http://yle.fi/uutiset/alkoholistien_entista_vaikeampi_paasta_kuntoutukseen/6425821

 Tämä on näkynyt lisäyksenä muun muassa lastensuojelumenoissa ja alkoholikuolemissa.

 Olisi tärkeää tunnistaa erilaisten kuntoutusmuotojen tehokkuus ja ohjata henkilöt juuri heille sopivimpiin hoitomuotoihin. Hallituksen tulisi selvittää erilaisten kuntoutusmuotojen tehokkuus ja käydä toimiin ihmishenkien ja läheisten kärsimysten säästämiseksi. Työuria ei pidennetä keskeltä jos myös tämän asian suhteen ei herätä todellisuuteen ja tehdä tarvittavia toimenpiteitä.

Sairaana, lomalla ja sairauslomalla

 

 

Huomisen kehysriihessä Jyrki Kataisen hallituksella on edessään tiukat paikat. Hallitus lupasi puolivälin istunnossaan muutama viikko sitten tarttua riuskoin ottein työllisyyskehityksen parantamiseen ja viennin kilpailukyvyn vahvistamiseen.

 

Toistaiseksi näytöt eivät vakuuta. Menneellä viikolla eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa käsitelty Kataisen hallituksen esitys vuosilomalaista ei edellä mainittuja tavoitteita vauhdita. Ei sinne päinkään.

 

Merkittävä linjaus on mennyt julkisuudelta läpi varsin pienellä huomiolla. Valiokunnan enemmistö hallituspuolueiden johdolla ja perussuomalaisten tukemana päätti vuosilomalain muutoksesta siten, että työntekijän omavastuupäivät loma-ajalla tapahtuvasta sairaudesta poistuvat kokonaan. Jos sairastuu kesälomalla vatsatautiin tai talvilomalla saa flunssan, saa sairausaikaa vastaavan määrän uusia lomapäiviä tilalle.

 

Nykyään loma-ajan sairastamisessa on ollut seitsemän päivän karenssi. Sen jälkeen loma on voinut muuttua sairauslomaksi. Nyt seitsemän muuttuu nollaksi. Nykyiseen lakiin ei ole käsittääkseni kohdistunut laajaa nurinaa, vaan lyhyt omavastuuaika on ymmärretty myös työntekijäpuolella.

 

Hallituksen tuoreen päätöksen taustalla on Euroopan unionin tuomioistuimen päätös. Se tulkitsi EU:n työaikadirektiiviä siten, että nykyinen käytäntömme seitsemän päivän omavastuusta on vastoin direktiivin takaamaa työntekijän lomaoikeutta.

 

Keskustassakin pidämme tietysti välttämättömänä, että kansallinen lainsäädäntö on ajantasaista ja linjassa EU-tason päätösten kanssa. Niin ikään on tärkeää, että jokainen saa lomasta virkistystä sairastuvan sijaan. Vastaehdotuksemme olisi kuitenkin turvannut työntekijälle neljä viikkoa vuosilomaa terveenä, mutta säilyttänyt työntekijän omavastuun kuutena päivänä. Se olisi täyttänyt työaikadirektiivin edellytykset.

 

Hämmästelimme, että Suomi taas kerran toimi EU-pykälien suhteen etunojassa. Tietojemme mukaan muissa EU-maissa ei ole ryhdytty vastaaviin toimiin.

 

Vuosilomalain muutoksen myötä työllistäminen käy entistä kalliimmaksi ja hankalammaksi. Jatkossa yritys maksaa kaikista poissaolopäivistä kahteen kertaan, ensin sairausajan palkanmaksuna ja sitten vielä siirrettyjen lomapäivien palkkana. Siirtoon riittää työntekijän viipymättä tehty ilmoitus.

 

Monelle pienyrittäjälle työntekijän palkkaamisen kynnys nousee entisestään. Suomen nousu lepää työnteon ja yrittäjyyden varassa. Erityisen merkittävässä asemassa ovat pienet ja keskisuuret yritykset, jotka pääsääntöisesti ovat vastanneet viime vuosikymmenen aikana maahan syntyneistä uusista työpaikoista.

Kokonaiskustannukseksi tästä lakimuutoksesta saadaan vuositasolla arviolta parin sadan miljoonan lisälasku työnantajille. Osansa siitä hoitaa jo muutoinkin talousvaikeuksissa rypevä kuntakenttä, joka on monessa paikassa kunnan suurin työllistäjä ja siten merkittävä työnantaja.  

 

Viime viikolla valiokunnassa sinetöity Kataisen hallituksen esitys näyttää erityisen kiusalliselta Kokoomuksen kannalta. Puoluetta on pidetty yrittäjien ystävänä. Yleensä EU:n päätöksistä alituiseen räksyttävät perussuomalaisetkin olivat valiokunnassa päätöksenteon hetkellä varsin myötämielisiä hallituksen linjalle. Viimeinen kuittaus hallituksen esitykselle annetaan eduskunnan suuren salin äänestyksessä. Mielenkiintoista nähdä, miten yrittäjätaustaiset edustajat eri puolueissa silloin äänestävät.

(julkaistu Turun Sanomissa 20.3.2013)