Tuttavani, pienten kaksosten äiti kommentoi sosiaalisessa mediassa kuluneen kesän uutisia: "Ulkopolitiikan ymmärtäminen käy yhä vaikeammaksi äitiyden myötä. Näitä pari kuukautta vanhoja poikia katsellessani en keksi yhtään hyvää syytä sotaan. Jokainen on jonkun lapsi."
Sanat puhuttelivat. Ilma on viime viikkoina ollut solkenaan huonoja uutisia. Pelkoa, epätietoisuutta, silkkaa pahuutta ja sotaa. Ihmisen toimintaa, jota ei voi ymmärtää eikä hyväksyä. Siviiluhrea Gazassa, pienten lasten tappoja Egyptissä, suomalaisten avustustyöntekijöiden murha Afganistanissa. Joku totesikin kaivanneensa jo takaisin Liekki-Sonnia, Ruokolahden leijonaa tai poliitikkojen piirileikin omaista pientä kärhämöintiä - niitä vähän kevyempiä kesäuutisia.
Päällimmäisenä mielessä vellovat tapahtumat Itä-Ukrainassa, ennen muuta raadollinen lentoturma. Sen seurauksena konfliktin osapuolet käyvät törkeää propagandasotaa koneen pudottamisen syyllisistä.
Ikävät uutiset tulevat nyt läheltä, Euroopasta. Jos on rehellinen itselleen, myöntää, että ne koskettavat eri tavalla kuin vaikkapa kaukaisen Syyrian tilanne.
Omalle sukupolvelleni Venäjän terävöitynyt ja päämäärätietoinen toiminta on kuin realismin kylmä suihku. Kun on elänyt EU-Suomessa, jossa Neuvostoliitto ja sisäpolitiikan sekä ulkopolitiikan sekoittuneet lonkerot ovat vain muistoja ja Venäjä lähinnä markkinataloudellinen mahdollisuus, on uusi tilanne väkevä osoitus yhä vallitsevasta maantieteestä ja naapurin suuruudesta. Meitä vanhemmille epävarmuustekijöiden valtaama tiivis naapuruussuhde Neuvostoliittoon on ulkopolitiikan pitkän valtavirran kuva.
Ulkopolitiikka on olemassa paljon vahvemmin kuin pitkään aikaan. Harva olisi vaikka vuosi sitten - tai edes Sotshin talviolympialaisten aikaan arvannut, että näillä helteillä moni miettii, koskeeko sotilaallinen uhka tavalla tai toisella Suomeakin. Tasavallan presidenttikin totesi pohtivansa, voiko tästä rakentua pysyvämpiä muureja Eurooppaan. Itä ja länsi ovat jo nyt napit hitusen vastakkain.
Naapurimaan tilanne heijastelee myös Suomen talouteen, matkailuun ja yritystemme toimintaan. Oma merkityksensä silläkin, että venäläiset ovat myös suurin maahanmuuttajaryhmämme. Hekin pohtivat taatusti, mitä Putinista ajattelisivat.
Ukrainan tilanne on myös viritellyt pintaan kotimaisen Nato-keskustelun. Pitäisikö ottaa askel liittoutumisen suuntaan, kuten pääministeri Stubb tahtoisi? Minusta ei. Keskustan kanta on, että nykytila on riittävä. Pohjola on ollut vakauden kolkka Euroopassa ja sitä ei kannata vaarantaa. Natosta saa tietysti puhua ja faktat pitää selvittää puolueettomasti. Samalla on hyvä muistaa, että toimimme jo nyt osana EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa, myös suhteessa Venäjään. Se mikä kaipaa muutosta, on satsaus puolustusmäärärahoihin, joita nyt päinvastoin on ajettu alas.
Tärkeintä kuitenkin lienee se, että muistamme tuon ystäväni tavoin, että "jokainen on jonkun lapsi". Sota ja konfliktit ovat aina kertomuksia ihmisistä. Silloinkin kun kuolleita on kerralla satoja. Sitä ei voi, eikä saa milloinkaan hyväksyä. Suomen tulee valppaasti puolustaa jakamatonta ihmisarvoa, länsimaista oikeuskäsitystä ja tehdä osansa Euroopan rauhan puolesta. Uusia muureja me viimeisimmäksi kaipaamme.
