Paha palveluseteli?

Julkisen terveydenhuollon ja sosiaalitoimen ongelmat tässä niukassa taloustilanteessa ovat sen kokoisia, että ideologisen nakkelun sijaan pitää etsiä aidosti ratkaisuja.

Arvelen, että tätä meiltä päättäjiltä odottavat myös ne 900 000 suomalaista, jotka ovat päätyneet ottamaan yksityisen sairauskuluvakuutuksen ja turvautuvat siis oman rahan ja vakuutusyhtiön turvin yksityislääkäriin oman terveyskeskuksen tai sairaalan sijaan.

Olen vahva julkisen ja tasa-arvoisen terveydenhuollon kannattaja. Silti - tai ehkä juuri siksi päätin työntää  syrjään ennakkoluuloni palveluseteliä kohtaan ja perehtyä aiheeseen vähän paremmin.  Näen sen hyödyntämisessä paljon mahdollisuuksia. Ensinnäkin palveluseteli tuo potilaan ja asiakkaan palvelujen keskiöön - hänellä on mahdollisuus valita.

Toisekseen, palvelusetelin avulla meillä on mahdollisuus tukea kotimaista yrittäjyyttä ja työllisyyttä - myös järjestökentällä. Väheksyä ei pidä myöskään palvelusetelin akuutin tarpeen hyötyjä esimerkiksi ruuhkautuneen terveydenhuollon jonon purkuhommissa. (HS 27.5.)

Tällä hetkellä palveluseteli on alikäytetty resurssi. Rahaa liikkuu palveluseteleissä vain 100 miljoonaa vuodessa koko maassa. Yksi suurimmista syistä tähän on toimimaton it-järjestelmä, joka helpottaisi niin kuntia palvelujen ostajina kuin yrityksiä, jotka palveluja haluaisivat tarjota. Kuntien yhteistyöllä tuota teknologista infraa laitetaan nyt kuntoon ja kerrankin taitaa olla lupa odottaa tuloksia, jossa toimivalla tietotekniikalla saadaan jopa aikaan säästöjä.

Mutta ei palveluseteli autuaaksi tee. Jos kunta ei aseta palveluja kilpailuttaessaan  yrityksille riittävän selvästi reunaehtoja, alan valtaa myyjän markkinat. Siksi palveluille pitää asettaa hintakatto ja pääasiassa myös hinnoittelu, jossa kuntalaisen omavastuu on porrastettu tulorajoilla. Parhaimmillaan kunnan oma tuotanto ja yksityinen tuotanto ovat aidosti samalla viivalla.

Jos ja kun palvelusetelien yleistyminen on väistämätön tosiasia, virherämeiköt kannattaa ruopata läpi jo nyt.  Kaikki on mennyt palvelusetelien kanssa pahasti pieleen, jos jäljelle jää  kuihtuva ja kituuttava julkinen sektori yhteiskunnan heikommille ja toisaalla porskuttaa porvari palvelusetelin turvin.

 

Sote- soppaa lusikoimassa

Hallituksen keittämä sote-soppa on porissut jo kohta kaksi vuotta. Maakunnan miehen Petteri Orpon johdolla saatiin vihdoinkin jotain paperille.

Kataisen kuuden puolueen hallitusta ja keskustaa yhdistää pyrkimys uudistaa palveluita. Tehtävä ei ole helppo, ei millekään puolueelle. Jatkossa ei kuitenkaan voi olla niin, että terveyskeskuksen lääkärille on viikkokausien jonot.

Ei voi olla niin, että joka kolmas lähihoitaja kokee työnsä niin kuormittavaksi, että pohtii alan vaihtoa. Ei voi olla niin, että potilasta ja hoidon aiheuttamia kustannuksia pompotellaan perusterveydenhuollosta erikoissairaanhoitoon. Eikä voi olla niin, että sosiaalitoimi ja terveydenhuolto toimivat irrallaan toisistaan.

Hallituksen tavoite lähtee aivan oikein siitä, että kuntatason terveyskeskusten sekä sairaanhoitopiirien raja-aitaa pyritään madaltamaan. Niin ikään kannatettavaa on, että sosiaali- ja terveystoimea sidotaan tiukemmin yhteen. Se on asiakkaan etu.

Sitten tulee kuitenkin iso mutta. Keskustan ja hallituksen ajattelu eroaa monissa perustavanlaatuisissa asioissa. Lisäksi useat asiantuntijat tyrmäävät nyt jo kerta toisensa perään sinipunahallituksen suunnitelmat. Soraääniä on myös kuulunut hallituksen sisältä.

Hallitus lähtee pelkästään siitä, että nykyinen kuntarakenne on väärä. Sitä muuttamalla, päätösvaltaa keskittämällä ja kieltämällä kuntien välinen yhteistyö kuntien taloudet ja palvelut olisivat turvatut.
Kuntaliitosten vauhdittajaksi hallitus on valjastanut kaikki kuntiin kohdistuvat uudistukset, myös sote-uudistuksen. Näin kurjista ainespuista Orpon työryhmän oli mahdotonta rakentaa uudistusta, jolla sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut aidosti paranevat.

Mitä Orpon työryhmän linjaukset merkitsevät Turun seudulle? Työryhmä toteaa selvästi, että ”yksi keskeinen kriteeri on, että yhdellä työssäkäyntialueella voi olla vain yksi sote-alue ja vastuukunta”.
Käytännössä Turusta käsin junailtaisiin ainakin Kaarinan, Liedon, Maskun, Naantalin, Nousiaisten, Paimion, Raision ja Ruskon kaikkia sote-palveluja. Kuntarakennelakiesityksessä ne on nimetty Turun yhdyskuntarakenne- ja työssäkäyntialueiksi.

Turku siis toimisi isäntänä ja muut renkien lailla ostokonttorina. Tätä näkemystä vahvistivat lainvalmistelua toteuttavan työryhmän puheenjohtajan Kirsi Paasikosken (TS 13.5.) kommentit. Taustalla on siis vahva keskittämisen pyrkimys.

Kuten kaikki tiedämme, Turun lähikunnissa kuntaliitoksiin Turun kanssa suhtaudutaan penseästi. Suurimmassa osassa näistä kunnista on sinipunainen johtoporukka. Heidän näkemystään oman kotikunnan tulevaisuudesta ei näytetä arvostettavan.

Tulemmeko siis näkemään kunnon ottelun, jossa maakunnan kokoomuslaiset ja demarit ovat napit vastakkain turkulaisten puoluetovereidensa kanssa?

Keskustan vaihtoehdon, kotikunta-maakuntamallin ydin on kuntien välisessä tasa-arvoisessa yhteistyössä, jota rakennetaan maakunnan kokoiseksi sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä. Siellä päätökset tehdään yhdessä. Palveluiden säilyminen riittävän lähellä turvataan lailla. Muista kunnan palveluista vastaa oma kotikunta.

Keskustalle sosiaali- ja terveyspalvelujen hyvä järjestäminen ja suomalaisten luottamus julkisiin palveluihin on itseisarvo. Kataisen hallitukselle ne toimivat suurkuntia maalailevan kuntauudistuksen keppihevosena.

Potilaiden turvallisuus, asiakkaiden tyytyväisyys ja henkilökunnan jaksaminen ovat jääneet hallituksen hankkeessa valtatavoitteiden jalkoihin.

Kaikkiaan terveydenhuollon rakenteiden varjoon on jäänyt muutama muu varsin tärkeä asia. Ensinnäkin sote-sopasta on hyvä siivilöidä esiin myös se lyhenteen toinen osa: sosiaalitoimi. Nyt olemme keskittyneet lähinnä vain terveydenhuoltoon.

Lisäksi palvelujen rahoitus on jäänyt täysin kellareiden pimentoon – miten tämä kaikki jatkossa rahoitetaan? Myös terveydenhuollon henkilöstön arjen tuskailu toimimattomista tietojärjestelmistä ja tilastointiviidakosta on otettava tosissaan.

Yksinelävät yhteiskunnassa

Yhä useampi suomalainen asuu yksin. Kun kolmisenkymmentä vuotta sitten Suomessa oli yhden hengen asuntokuntia alle 500 000, nyt niitä on yli miljoona. Myös yhden vanhemman lapsiperheiden määrä kasvoi 1990-luvun lamavuosina.

Muutosvauhti on ollut hurja. Sama yksinasumisen ilmiö näkyy muuallakin maailmassa - meillä tosin eurooppalaisesti verrattuna poikkeuksellisen vahvasti.
Yhteisöllisestä agraariyhteiskunnasta ja tiiviistä työläisasumisesta on siirrytty länsimaissa uuteen vaiheeseen. Yksinelämisen ilmiö on osa kaupungistunutta Suomea. Vastoin yleisiä ennakkokäsityksiä, suurin osa yksineläjistä on työikäisiä.

Taustalla heijastelee myös esimerkiksi nuorten aikuisten omien kotitalouksien lisääntyminen. Meillä muutetaan kotoa pois varsin varhain. Toisaalta nuoruuden pitkittyminen näkyy; ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut vuosi vuodelta ja oikeaa kumppania ja siten ensimmäistä avioliittoa odotetaan pitkään. Näkyypä ilmiössä toisaalta myös sitoutumisen toinen ulottuvuus - moni yksinasuva on parisuhteen päättänyt henkilö.

Ilmiössä kirkastuu kaikkiaan muuttunut käsitys parisuhteista ja toisaalta voimistunut naisten itsellisyys. Enää ensimmäinen parisuhde ei välttämättä johda avioliittoon ja toisaalta nainen tarvitse miestä yhteiskunnallisen asemansa takaajaksi.

On vaikea tyypitellä, millaisia ihmisiä yksineläjät ovat. Ensinnäkin emme oikein osaa kielellisesti määritellä heitä.

Moni puhuu yksinäisistä - vaikka eihän se tarkoita lainkaan samaa kuin yksin asuminen. Joku nimittää heitä perheettömiksi - tulee siis määritelleeksi yksineläjän vajavaiseksi, jotakin ilman olevaksi. Lisäksi ryhmän tunnistamisen vaikeutta lisää vähäinen tutkimustieto heistä. Monin paikoin yksineläviä ei oikeastaan ole olemassa tilastoissa, joiden varassa päätöksiäkin politiikassa tehdään.

Pidimme yksinelävien yhteiskunnallisesta asemasta keskustelutilaisuuden yhteistyössä alkiolaisten naisten Kerttu-verkoston kanssa Helsingissä pari viikkoa sitten. Tilaisuus herätti paljon ajatuksia. Kuulimme monta omakohtaistakin tarinaa.

Ennen muuta esiin nousi se, miten vaiettu aihe yhden aikuisen elämä yhä on - oli sitten kyseessä eronnut, leskeksi jäänyt tai yksinelämisen valinnut henkilö.
Oma vaikea ulottuvuutensa arjessa on heillä, jotka yhden aikuisen kotitaloudessa kasvattavat lapsia yksin. Keskustelun aikana nousi esiin, miten yksinelävien asiaa tulisi lähestyä myös taloudellisena kysymyksenä.

Yksin asuminen on kallista. Se ei tarkoita pelkästään asumismenoja - yksin lyhennettävää lainaa tai yksiön vuokran kallista hintaa suhteessa kaksioon, vaan myös monen muun arkisen hyödykkeen kustantamista yhdestä pussista. Tietokoneen nettimaksut, sanomalehdet, sähkölasku, elintarvikkeet.

Lisäksi on huomioitava yksinelävän talouden erityinen epävarmuus näinä aikoina. Kun firman yt-neuvottelujen myötä irtisanominen uhkaa, pariskunnan taloudessa toisen tulot yleensä tasoittavat oman rahatilanteen aukkoa - puhumattakaan siitä, jos sairastuu.
Sosiaalipolitiikassa tilanteeseen on onneksi havahduttu edes tilastojen valossa. Yksineläjät, erityisesti yksinhuoltajat, ovat arjessaan suuressa toimeentuloriskissä.

Useampi kuin joka kymmenes yksinelävä joutuu turvautumaan arjessaan toimeentulotukeen. Parisuhteessa elävistä vain kaksi sadasta tekee samoin.
Kun keskustassa nyt syystäkin pohditaan, miten voisimme lähestyä kaupungeissa asuvia ja koskettaa viestillämme, yksinelävien asia on yksi keskeinen teema. Monelle heistä riittää aluksi edes se, että tulisi ihmisenä osalliseksi päätöksenteosta.

Tarvitsemme tutkimustietoa, tarvitsemme oman poliittisen ohjelman yksinelävistä.
Meidän tulee osoittaa, että erilaiset elämänvalinnat ovat hyväksyttäviä. Yksinelävä on arvokas yksinään, sellaisenaan.

Yksinelävät tarvitsevat poliitikkoja, jotka näkevät heidät.