Muutosvauhti on ollut hurja. Sama yksinasumisen ilmiö näkyy muuallakin maailmassa - meillä tosin eurooppalaisesti verrattuna poikkeuksellisen vahvasti.
Yhteisöllisestä agraariyhteiskunnasta ja tiiviistä työläisasumisesta on siirrytty länsimaissa uuteen vaiheeseen. Yksinelämisen ilmiö on osa kaupungistunutta Suomea. Vastoin yleisiä ennakkokäsityksiä, suurin osa yksineläjistä on työikäisiä.
Taustalla heijastelee myös esimerkiksi nuorten aikuisten omien kotitalouksien lisääntyminen. Meillä muutetaan kotoa pois varsin varhain. Toisaalta nuoruuden pitkittyminen näkyy; ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut vuosi vuodelta ja oikeaa kumppania ja siten ensimmäistä avioliittoa odotetaan pitkään. Näkyypä ilmiössä toisaalta myös sitoutumisen toinen ulottuvuus - moni yksinasuva on parisuhteen päättänyt henkilö.
Ilmiössä kirkastuu kaikkiaan muuttunut käsitys parisuhteista ja toisaalta voimistunut naisten itsellisyys. Enää ensimmäinen parisuhde ei välttämättä johda avioliittoon ja toisaalta nainen tarvitse miestä yhteiskunnallisen asemansa takaajaksi.
On vaikea tyypitellä, millaisia ihmisiä yksineläjät ovat. Ensinnäkin emme oikein osaa kielellisesti määritellä heitä.
Moni puhuu yksinäisistä - vaikka eihän se tarkoita lainkaan samaa kuin yksin asuminen. Joku nimittää heitä perheettömiksi - tulee siis määritelleeksi yksineläjän vajavaiseksi, jotakin ilman olevaksi. Lisäksi ryhmän tunnistamisen vaikeutta lisää vähäinen tutkimustieto heistä. Monin paikoin yksineläviä ei oikeastaan ole olemassa tilastoissa, joiden varassa päätöksiäkin politiikassa tehdään.
Pidimme yksinelävien yhteiskunnallisesta asemasta keskustelutilaisuuden yhteistyössä alkiolaisten naisten Kerttu-verkoston kanssa Helsingissä pari viikkoa sitten. Tilaisuus herätti paljon ajatuksia. Kuulimme monta omakohtaistakin tarinaa.
Ennen muuta esiin nousi se, miten vaiettu aihe yhden aikuisen elämä yhä on - oli sitten kyseessä eronnut, leskeksi jäänyt tai yksinelämisen valinnut henkilö.
Oma vaikea ulottuvuutensa arjessa on heillä, jotka yhden aikuisen kotitaloudessa kasvattavat lapsia yksin. Keskustelun aikana nousi esiin, miten yksinelävien asiaa tulisi lähestyä myös taloudellisena kysymyksenä.
Yksin asuminen on kallista. Se ei tarkoita pelkästään asumismenoja - yksin lyhennettävää lainaa tai yksiön vuokran kallista hintaa suhteessa kaksioon, vaan myös monen muun arkisen hyödykkeen kustantamista yhdestä pussista. Tietokoneen nettimaksut, sanomalehdet, sähkölasku, elintarvikkeet.
Lisäksi on huomioitava yksinelävän talouden erityinen epävarmuus näinä aikoina. Kun firman yt-neuvottelujen myötä irtisanominen uhkaa, pariskunnan taloudessa toisen tulot yleensä tasoittavat oman rahatilanteen aukkoa - puhumattakaan siitä, jos sairastuu.
Sosiaalipolitiikassa tilanteeseen on onneksi havahduttu edes tilastojen valossa. Yksineläjät, erityisesti yksinhuoltajat, ovat arjessaan suuressa toimeentuloriskissä.
Useampi kuin joka kymmenes yksinelävä joutuu turvautumaan arjessaan toimeentulotukeen. Parisuhteessa elävistä vain kaksi sadasta tekee samoin.
Kun keskustassa nyt syystäkin pohditaan, miten voisimme lähestyä kaupungeissa asuvia ja koskettaa viestillämme, yksinelävien asia on yksi keskeinen teema. Monelle heistä riittää aluksi edes se, että tulisi ihmisenä osalliseksi päätöksenteosta.
Tarvitsemme tutkimustietoa, tarvitsemme oman poliittisen ohjelman yksinelävistä.
Meidän tulee osoittaa, että erilaiset elämänvalinnat ovat hyväksyttäviä. Yksinelävä on arvokas yksinään, sellaisenaan.
Yksinelävät tarvitsevat poliitikkoja, jotka näkevät heidät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti