Isoäitini näki suden. Oripään Tanskilan kylällä, keskellä kirkasta päivää. Susi seisoi pihapellolla, kotitalon vieressä. Hämmästyin, miten rauhallisesti hän kertoi puhelimessa asiasta. Kohtaaminen ei ollut ensimmäinen. Silti isoäiti aikoo kuulemma jatkossakin käydä tien päässä postilaatikolla potkukelkalla. Vähän kuulemma vilkuilee sivuilleen aiempaa ahkerammin.
Vastaavia kertomuksia susihavainnoista kuuluu sieltä täältä. En äkkiseltään keksi mitään vastaavaa, yhteiskunnallisesti yhtä kuumottavaa kysymystä kuin Suomen susikanta.
Olen aika varma, että EU:n nettomaksuratkaisut tai työurien pidentämisen päätökset eivät houkuttaisi melkein tuhatta ihmistä paikalle perjantai-iltana. Susiasia sen sijaan liikutti väkeä Köyliöön tuvan täydeltä.
Susiasian taustalla piilee pelko. Turvattomuus on tunteista voimakkaimpia, oli sen taustalla aito hätä tai vain aavistus siitä. Yleinen epäluulo lajia kohtaan on kai istutettu meihin jo lapsuuden satukirjoissa. Tunteille ei ole mittareita, niitä ei voi vertailla tai tilastoida.
En väitä tietäväni, miltä tuntuu lähettää lapsi koulutielle vaikkapa Mynämäellä, Köyliössä tai Yläneellä, mutta tiedän, että pelko lasten turvallisuuden puolesta on varmasti aito.
Lainsäätäjäksi valittuna en koe oikeaksi sitä, että lasku heikentyneestä turvallisuuden tunteesta lankeaa niille, jotka eivät voi siihen itse vaikuttaa. Minäkin kyllä tunnen tilastot, joilla perustellaan, ettei syytä susipelkoon ole. Mutta tiedän, että tilastot eivät poista epävarmuutta, jonka keskellä monin paikoin maaseudulla eletään.
En vihaa susia, minulla ei ole siihen syytä. Täysin maallikkona tiivistän kantani: susi kuuluu suomalaiseen luontoon, mutta se ei kuulu pihapiiriin, ei koulujen liepeille eikä taajamiin. Nykyinen tilanne ei voi jatkua.
Olen tutustunut perusteluihin Suomen susikannan säätelystä ja kannatan luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä. Se kuitenkin edellyttää yhteistä tahtoa. Tämä tahto on nyt murenemassa. Osa meistä kokee yhteiskunnan suojelevan susia muusta välittämättä.
Korostan, etten hyväksy lain ottamista omiin käsiin, en susienkaan kohdalla. Lakia pitää kunnioittaa. Luontoa pitää kunnioittaa. Tähän keskustalaiset ovat nojanneet aina.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Pysyvän tasapainon saavuttamiseksi nyt pitää kohdistaa lisäresursseja susikantojen ja niiden käyttäytymisen selvittämiseen.
Susista johtuvat koulukyydit on korvattava kunnille – koulutien turvallisuus ei saa olla kunnan taloudesta kiinni. Lupien myöntämistä ihmistä pelkäämättömien, pihoille tunkeutuvien susien poistamiseksi on valvottava mutta myös nopeutettava ja yksinkertaistettava.
Susia ei pidä vainota tarpeettomasti, mutta on selvää, että häirikkösuden määrittely ei voi olla kiintiöistä kiinni. On tehtävä kaikki voitava susien koti- ja tuotantoeläimille aiheuttamien vahinkojen vähentämiseksi, ja kaikki vahingot on korvattava täysimääräisesti. Tähän on saatava myös EU:lta valtuudet.
On erittäin hyvä, että maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen (kok) on susikeskustelun sävyjen syvetessä ymmärtänyt pelon todellisuuden. Nyt ymmärryksen pitäisi kehittyä toimenpiteiksi.
En sano tätä puoluepoliittisena piikkinä oppositiosta, vaan siksi, että tärkeintä on nyt kyetä lisäämään luottamusta maaseudun asukkaiden ja viranomaisten välille. Sen puute nimittäin lisää pelkoa vähintään yhtä paljon kuin hangen pintaan painunut tassun jälki.
(Julkaistu Turun Sanomissa 20.2.2013)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti